Sanomattomuuden vapaus
Jukka Laajarinne
Paljasta totuudellisuutta ylistetään toisinaan vapauttavana tai jopa moraalisesti velvoittavana ihanteena. Näin esimerkiksi kristillisessä ulkokultaisuuden tuomitsevassa puheessa, torjuntojen alle tunkeutuvassa psykoanalyysissä, tai kun kasvattaja kieltää lasta valehtelemasta. Vapautta alastomuus tarjoaa, jos ihminen tulee nähdyksi, ymmärretyksi ja toivottavasti jopa hyväksytyksi. Oikeudenmukaisuus taas voi perustua vain totuudelle, ei koskaan arvailulle: jotta ihmisiä ja asioita voi arvioida oikein, on tiedettävä, mistä mistä milloinkin on kysymys. Puhumalla voidaan myös saavuttaa laajempaa ymmärrystä: jos saan näkökulmani avattua toisille, ja mielellään myös toisin päin, voimme yhdessä rakentaa maailmaa paremmaksi.
Myös yksityisyydellä on kuitenkin arvonsa. Esimerkiksi Kierkegaard ja häneltä vaikutteita saanut Sartre ymmärsivät, että sisäisen kokemuksen jakaminen muuttaa sen luonnetta: kertominen muuttaa henkilökohtaisen, elävän todellisuuden sanoiksi. Sanat ovat jotakin hieman latteampaa. Ne eivät ole enää minun eivätkä jotakin ainutlaatuista. Ne ovat minulta pois. Ja toisaalta juuri tähän latistumiseen kytkeytyy ajatus, että vaikeista asioista kannattaa puhua: puhe kuluttaa merkityksiä.
Joku on joskus todennut, että kieli on olemassa, jotta voisimme salata toisiltamme, mitä ajattelemme. Kielen avulla pystymme todellakin valehtelemaan, selittelemään, antamaan harhaanjohtavia vaikutelmia. Tämä on inhimillisen yhteiselon kannalta yhtä tärkeää kuin ymmärretyksi tuleminen. Me salaamme toisiltamme asioita ja mielipiteitä, koska totuutta kestävät vain harvat. Harva tahtoo tietää, mitä kaikkea toiset heistä todella ajattelevat. Jo kevytkin sisimpänsä julkistaminen saattaa tärvellä ihmissuhteita, kuten on käynyt esimerkiksi viime aikojen hittikirjailija Knausgaardille. Avautuminen voi lähentää, mutta toisaalta näen toisen ihmisen kaltaisenani juuri siksi, että hänellä on salaisuutensa, yksityiset syvyydet, joita myös mieleksi tai sieluksi kutsutaan. Jotakin sanomatonta. Se, etten koskaan täysin tiedä, mitä toinen ajattelee ja millaisia ovat hänen toimintansa motivaatiot, tekee hänestä silmissäni ennakoimattoman ja vapaan.
Kun amerikkalainen poliisi latelee pidätyshetkellä sanoo: ”Sinulla on oikeus vaieta”, hän julistaa perustavaa ihmisoikeutta. Vaikenemisen vapaus koskee Suomessakin syytettyä, ja siihen liittyy, ettei häneltä tai hänen omaisiltaan voida oikeudessa velvoittaa totuudessa pysymistä. Vaikenemisen vapaus ilmenee myös vaalisalaisuutena. Ja kytkeytyy yksityisyyden suojaan.
Vaikenemisen vapaus on sananvapauden negatiivinen vastine, ehkä jopa positiivista sananvapautta tärkeämpi. Jos sananvapaus on ihmisen oikeus toimia tietyllä tavalla, on vaikenemisen vapaus oikeutta itse ihmisyyteen, siihen perustaan, josta käsin positiivista sananvapautta käytetään. Kun vaikenemisen vapautta ei kunnioiteta, vaan puhetta ja mielipiteitä aletaan pakottaa kuuluville väkisin, ei yleensä kunnioiteta muitakaan ihmisoikeuksia.
Vaikenemisen perustavuudella on myös arkiset seuraamuksensa. Jos haluamme kunnioittaa toista yksilönä, vapaana ihmisenä, meidän on hyväksyttävä, ettei kaikkiin kysymyksiimme vastata. Monesti on pidättäydyttävä kysymästä. Slavoj Žižek on joskus kirjoittanut, että kysyminen on aina rietas teko. Se tekee toisesta vastaajan, asettaa tämän vastuuseen. Kysyminen on tunkeutumista yksityisen alueelle. Se on vallankäyttöä, vastaaja altavastaaja.
Toisen tunnustaminen on salaisuuden tunnustamista.
* * *
Varpu Laajarinne
Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PENin johtokunnan jäsen. Jukka Laajarinteen monipuoliseen tuotantoon kuuluu niin lasten- kuin aikuistenkirjallisuutta, fiktiota ja tietokirjallisuutta. Hänen viimeisin teoksensa, romaani 72 (Atena, 2013) käsittelee ulkopuolisuutta, syrjintää ja radikaalia uskonnollisuutta.
