Novelli
Aurinko paahtoi syreenipuistikkoon. Ummisti vain silmänsä ja tuntui siltä kuin olisi kotona Ashgabatissa, piilossa syreenipuskassa. Olisi pitänyt nousta ja lähteä jo aikoja sitten, mutta hän vitkutteli vielä, ei huvittanut lähteä opiskelija-asuntolaan.
Avattuaan silmänsä hän huomasi penkin päähän istumaan tulleen opiskelijalta näyttävän tytön, joka saattoi olla pari vuotta häntä vanhempi. Tyttö luki. ”Kivan näköinen”, hän ajatteli, ”ja mikä ihana vaalea tukka”.
Tänä keväänä Arslan ajatteli yhä useammin tyttöjä, ja aina ne tulivat hänen uniinsa alastomina. Hän halusi tuntea oikeaa aikuisten kypsää rakkautta mutta siihen tuskin olisi mahdollisuuksia kevään tenttipaineiden alla – vielä pitäisi jaksaa yksi kuukausi.
Tyttö oli ottanut kengät pois ja vetänyt jalkansa alleen juuri sillä tavalla kuin naiset tapasivat tehdä kotona. Arslan halusi puhua tämän tuntemattoman tytön kanssa ja hän teki siksi aivan tavallisen, mielestään tilanteeseen sopivan kysymyksen.
– Eikö olekin vähän liian kuumaa? Hikoiluttaako?
Tyttö katsoi häntä:
– Ei, ei valu hiki.
Tyttö hymyili ystävällisesti. Arslanin oli vaikea pidätellä nauruaan tytön hassun ääntämyksen takia, mistä ihmeen tasavallasta tämä tuli, missä ihmeessä murretaan venäjää tuolla tavalla? Baltiassako?
– Mistä päin sinä olet kotoisin? hän kysyi.
Luultavasti tyttö tuli Riiasta, tai ei, varmastikin Tallinnasta, taikka Liettuasta?
– Tulen Ruotsista, tyttö sanoi ja Arslan oli aivan ällikällä lyöty.
– Mitä sinä sanot? Että tulet Ruotsista?
– Joo, Tukholmasta.
– Ja kuinka sinä olet Tukholmaan joutunut? Oletko asunut siellä koko ikäsi?
– Olen ruotsalainen, sanoi tyttö edelleen hymyillen.
Arslan istui kuin tulisilla hiilillä eikä tiennyt miten jatkaa, mitä sanoa tytölle. Sanat juuttuivat kurkkuun ja hän oli ihan sekaisin. Hän katsoi tyttöön uteliaasti monta kertaa. Lopulta hän aukaisi uudelleen suunsa ja häkellykseltään vain vaivoin sai sanottua:
– Sinä olet siis todellakin Ruotsista? Sinä siis tulet sieltä! Minä vaan mietin, että oletko tullut tänne opiskelemaan vaiko turistina, joka haluaa vähän nähdä Moskovaa?
– Minulla on tänne kahden kuukauden stipendi. Puhun kauhean huonosti venäjää.
– Et ollenkaan, kiirehti Arslan. Puhut venäjää oikein hyvin, vähän hassusti vain, mutta se kuulostaa niin hienolta. Ja minä tykkään sinun ääntämistavastasi.
– Jaha, todellako?
– Tämä on ensimmäinen kerta, kun puhun kauniin ruotsalaisen tytön kanssa.
– Kaikki ne ruotsalaiset tytöt, jotka sinä olet tavannut, ovatko ne siis olleet rumia?
– Ei, ei, ei yhtään! kiirehti Arslan. Kaikki ne on olleet tosi kauniita, vaikka en oikeastaan ole niitä koskaan tavannut… Tai siis, olen kyllä nähnyt niitä, mutta en tällä tavalla, silmästä silmään. Elokuvissa, TV:ssä niitä on näkynyt, kuvalehdissä.
– Ok, nyt ymmärrän, nauroi tyttö. Rakastat kuvalehtien ruotsalaisia tyttöjä.
– Justiinsa! sanoi Arslan vähän levottomana.
– On niin jännittävää nähdä millaista on ulkomailla, millainen ilmasto, luonto, miten ihmiset pukeutuvat. Mutta miten ihmiset elävät siellä, siitä minä en tiedä mitään.
– Mikä sun nimi on? kysyi tyttö.
– Arslan. Entä sun?
– Bibbi, sanoi tyttö.
Nimen kuultuaan Arslan hyppäsi ylös ja huusi:
– Ihanko totta? Onko sun nimi Bibbi? Meillä päin on paljon sen nimisiä! Mulla oli samalla luokalla yksi Bibbi-niminen!
– Ai kun kivaa. Kaikkia Birgitta-nimisiä meillä päin kutsutaan Bibbiksi. Helpompi ja nopeampi sanoa sillain. Onko Arslan venäläinen nimi?
– Ei, venäjäksi sen pitäisi olla Lev, siis Leijona. Ja ikään kuin varmistaakseen, että tyttö ymmärsi oikein, hän murisi.
– Sellainen iso, karvainen ja voimakas. Leijona, ymmärrätkö?
– Älä viitsi pelotella. Tyttö sulki kirjansa ja nousi ylös penkiltä.
Arslan pelkäsi tytön lähtevän ja siksi ehdotti hätäisesti:
– Eikö mentäisi kävelylle puistoon? Täällä on niin hienoa! Tämä ei kestä enää kauaa, syreenien kukinta Moskovassa on nopeasti ohi. Tähän aikaan viime vuonna ne olivat jo kukkineet. Kevät tuli vähän myöhään tänä vuonna. Sinulla on oikeastaan ollut onnea.
– Ok, kivaa, lähdetään sitten, mutta lupaat olla hyökkäämättä, senkin leijona?
Se tuli niin odottamatta. Arslan meni ihan sekaisin, ei tiennyt mitä vastata, katseli tyttöä ja mietti että oliko tämä tosissaan, mutisi sitten mitä sylki suuhun toi:
– Minä vaan käänsin nimeni ja itseasiassa syön vain hyvin vähän lihaa, mieluummin kalaa, itse asiassa olen käytännössä kasvissyöjä, mutta minulla olisi vähän hommia, täytyy pestä housut ja silittää paita, muuten minulla ei ole mitä panna päälle kouluun.
– Mitä, käytkö vielä koulua?
Arslania hävetti mitä oli tullut sanottua.
– Me sanotaan yliopistoa kouluksi täällä, ettekö te sano niin teillä päin?
Sillä tavalla lähti niin mukavasti käyntiin keskustelu tyyliin ”Miten teillä päin?” ja ”Näin meillä.”
Hän ei ikinä olisi voinut arvata, että keskustelut ulkomaalaisen tytön kanssa voisivat olla niin mielenkiintoisia heti ensi tapaamisesta lähtien. Erotessaan he päättivät tavata uudelleen seuraavana päivänä luentojen jälkeen, samassa paikassa syreenipuistikossa.
Nukahtaessaan asuntolan pienessä huoneessaan Arslan ajatteli Bibbin kapeaa lantiota, valkoisia ranteita ja hänen säteilevää taivaansinistä katsettaan. Ja sitä tapaa millä tämä katsoi häntä. Luottavaisesti, ikään kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan ja niin kuin hän olisi vanhempi kuin tämä tyttö, eikä toisin päin.
He tapasivat joka päivä luentojen jälkeen ja sunnuntaisin he olivat erottamattomat. Iltaisin Arslan kantoi salaa syreenikimppuja tytön huoneeseen yliopiston pihalta. Ne tuoksuivat alkukesän Moskovan öiltä.
Heistä oli ihanaa kiivetä ylös näköalatasanteelle ja sieltä lintuperspektiivistä ihailla tätä kultakattoista Moskovaa, josta Arslan oli niin ylpeä ja jota hän kutsui ”Isänmaamme suureksi pääkaupungiksi”. Oli niin mukavaa mennä yhdessä elokuviin ja hiljaa selittää niitä sanoja, joita tyttö ei pystynyt ymmärtämään, istuskella iltaisin hänen kanssaan kahviloissa, ajaa kotiin aina täpötäysissä yöbusseissa missä he seisoivat toisiinsa painautuneina ja heidän onnelliset kasvonsa heijastuivat linja-autojen ikkunoihin, joiden takana häämöttivät uneliaat, öiset kaupungin kadut.
Joka kerta päätepysäkille saavuttuaan he menivät asuntolaan yliopiston syreenipensaikon kautta, siellä he olivat keskiyöhön asti. Lyhyet, hellät suudelmat vaihtuivat pitempiin ja kiihkeämpiin. Arslan muisteli heidän ensimmäistä suudelmaansa kuin se olisi tapahtunut kauan sitten vaikka siitä oli kulunut vain muutamia päiviä. Hänestä tuntui kuin hän olisi kasvanut. Myös maailma näytti hänestä kasvaneen ja muuttuneen kauniimmaksi, äidillisemmäksi ja ystävällisemmäksi, naisellisemmaksi.
Hänestä tuli yhtä aikaa hymyilevä ja vakava, huolellinen ja huolimaton, sosiaalinen ja varauksellinen ja tätä oli mahdotonta olla huomaamatta. Tietenkin ensimmäisenä tämän muutoksen näkivät hänen opiskelijatoverinsa.
– Sinusta on tullut iso mies, sanoi Olga hymyillen ja katsoen tarkkaavaisesti. Itseasiassa hän katsoi aina sillä tavalla, Arslan oli huomannut. Ja nyt Olga katsoi syvälle hänen onnesta säihkyviin silmiinsä.
– Taitaa olla kevättä rinnassa. Ashgabatiin sinun pitäisi mennä ja etsiä itsellesi vaimo, hän tokaisi. Täällä käytät vain kaiken aikasi syreenipuistossa vaelteluun etkä huomaa ketään muuta ympärilläsi.
– Löydän kyllä täältä itse itselleni vaimon. Ei tarvitse sen takia Ashgabatiin mennä, hän vastasi yllättyen itsevarmuudestaan. Miten Olga tiesi hänen ja Bibbin kohtaamisista syreenipuistikossa? Onko hän vakoillut heitä?
Sinä päivänä hän ymmärsi kurssinsa Komsomol-johtajan ja puolueen kaaderin katsovan häntä vinosti. Viimeksi mainittu oli vähintään kerran jo katsonut häntä tiukasti ja avoimen halveksivasti sanaakaan sanomatta sen näköisenä kuin olisi kokenut velvollisuudekseen sanoa kuitenkin jotakin. Silloin Arslan muisti sen Moskovan yliopiston kirjoittamattoman säännön, ettei ulkomaalaisten kanssa saanut olla tekemisissä. Hän oli muistanut sen ensimmäisten Bibbin kanssa viettämiensä hetkien aikana, mutta sitten onnistuneesti työntänyt syrjään. Hän oli kyllä tietoinen, ettei ulkomaalaisten kanssa saanut olla tekemisissä eikä tähän sääntöön ollut poikkeuksia. Miten ihmeessä hän oli unohtanut sen? Paha juttu. Mitä tehdä? Nyt hän ymmärsi mitä tarkoittivat komsomolilaisen ja puolueen kaaderin pitkittyneet katseet ja Bibbin ulkomaalaisille varatun asuntolan porttivahtinaisen tiukanilkeä ilme. Hän oli tulkinnut näitä katseita omien toivomustensa mukaisesti, mutta ikinä hän ei ollut nähnyt niissä moitetta. Nämä itsepintaiset katseet alkoivat huolestuttaa häntä, ja hän tiesi vahingossa ylittäneensä näkymättömän rajan. Huolet haihtuivat kuitenkin luennon loputtua ja Arslan kiiruhti Bibbin luo ikäänkuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan ja näin päivät jatkuivat samaan tapaan, päivisin ahdistuttavia epäileviä katseita, jotka unohtuivat saman tien.
Mutta kaikki nuo katseet muuttuivat päivä päivältä tiukemmiksi ja viestit selkeämmiksi. Arslan häivytti mielestään kaikki kauheat ajatukset pelkällä tahdonvoimallaan. Hän halusi päästä eroon heidän vihamielisyydestään ja heti tiedekunnan ovet suljettuaan hän unohti nämä hiljaiset seurailijansa.
Kesät talvet samassa pitkässä nahkatakissa kulkeva kurssin politrukki törmäsi muka vahingossa häneen Leninin auditorion ovella ja sihisi vihaisesti: ”Kaveri, lopeta nuo typeryydet, en viitsisi enää kuunnella mitä kaikkea sinusta kerrotaan”.
– Mitkä typeryydet? Arslan kysyi.
– Kyllä sinä tiedät mitkä!
Samana iltana Bibbin asuntolan vahti hakkasi vihaisena koukkusormillaan Bibbin huoneen ovea ikään kuin pirrikelloa ei olisi olemassakaan ja ilmoitti että oli nukkumaanmenon aika.
– Nuori miesh, tällä tavalla ei vaan shaa tehdä! sihisi vanha ukrainalainen nainen raudalla paikkailtujen hampaittensa välistä. Minä en halua shaada potkuja tällä iällä. Yrittäkää nyt edes vähän ymmärtää.
Seuraavana päivänä tapahtui sitten se minkä piti tapahtuman, siis se, mitä hän oli pitkittänyt vain koska oli niin mahdottoman ujo. Hän makasi sitten kauan aikaan silmät kiinni eikä halunnut pukeutua. Tämä hyvin kasvatettu periaatteiden poika ajatteli tietenkin naimisiin menoa, kuinka hän Bibbi kainalossaan esittelisi tämän vanhemmilleen Ashgabatissa.
– Nyt noustaan, muuten se tantta tulee taas. Ja sä tiedät kuinka vihainen se voi olla, Bibbi sanoi aivan hiljaa vain liikuttaen huuliaan hänen korvaansa vasten.
He menivät yhdessä puistoon pitkälle kävelylle syreenien makeaan huumaavaan tuoksuun.
He suutelivat kiihkeästi vielä yhden kerran eikä heillä ollut aavistustakaan, että syreenit olisivat ilman heitä seuraavana päivänä.
***
KGB nappasi hänet – ja niin arkipäiväisesti se tapahtui. Kello oli jo soinut, professori seisoi luentosalin edessä järjestellen papereitaan mutisten päivän teemasta. Arslanin takana oleva ovi raottui Lenin-saliin, missä vähintään 200 tulevaa toimittajaopiskelijaa istui puolinukuksissa salaa nakertaen eväsvoileipiään tai vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Kaikki luulivat jonkun myöhästyneen opiskelijan tulevan sisään ja nopeasti asettuvan eturiviin mutta kaikkien yllätykseksi sen sijaan joku halusikin Arslanin ulos. Ovella seisoi aivan tuntematon nuori mies vaalearuutuisessa puvussaan. Hän oikoi koko ajan solmiotaan, katsoi Arslania kuin tarkistaakseen että puhui oikean ihmisen kanssa ja kohteliaasti ja tiukasti pyysi tätä seuraamaan.
”Voinko minä nyt poistua?” kuiskasi tiedekunnan sihteeri, Valentina Jermolaevna, epätavallisen hiljaisella äänellä, joka antoi ymmärtää, ettei tämä turhamaisesti pukeutunut herra ollut mikään tavanomainen vierailija ja että Arslan oli nyt pahassa pinteessä. Tosi pahassa, antoi naisen ilme ymmärtää. Arslan oli hämmentynyt ja vaikeni, mutta Valentina Jermolaevna poistui nopeasti ja täydellisen tottelevaisena jättäen opiskelijansa vieraan huomaan samalla osoittaen, ettei hän halunnut sekaantua tapahtumaan millään tavalla.
”Nyt mennään meille, ei ole pitkä matka” sanoi nuori mies kuivakkaasti osoitettuaan Arslanille paikan autossa, joka odotti pihalla moottori käynnissä.
He kävelivät pitkillä käytävillä, ylös ja alas eri kerrosten välillä. Kaikki tervehtivät kohteliaasti Arslanin saattajaa. Hän olisi arvostanut tätä asiallista ilmapiiriä, jos ei olisi tiennyt olevansa KGB:n tiloissa. Tässä harmaassa rakennuksessa ihmiset olivat epätavallisen ahkeria. Kaikki olivat asiallisesti pukeutuneita ja silmiinpistävän kohteliaina he melkein ääneti siirtyilivät mapit kainalossa ovelta toiselle. Koko aikana he eivät kohdanneet ketään ilman mappia. Arslan ajatteli: ”Nämä ihmiset todella rakastavat papereitaan”.
Pian Arslan ja saattaja pysähtyivät konttorioven eteen ja koputtivat, siis vaalearuutuinen koputti, ja Arslan odotti alistuneena kuin jo kertaalleen tuomittu.
– Sisään, kuului oven takaa.
– Toveri eversti, tässä tämä tiedotusopin laitokselta.
– Voitte tulla sisään, eversti vastasi matalalla äänellä. Hän oli noin viisikymmenvuotias ja jatkoi kirjoittamistaan uhraamatta sekuntiakaan Arslanille eikä tämä ollut varma oliko hän ylipäätään huomannut hänet, sillä eversti oli vain katsahtanut häneen pikaisesti niin kuin katsahdetaan johonkuhun yleisessä käymälässä.
Arslanin saattaja häipyi osoitettuaan ensin sormella Arslanille tuolin ja eversti jatkoi papereidensa tutkimista valtavan tumman kirjoituspöydän takana ja pitkäksi aikaa huoneeseen tuli aivan hiljaista. Arslan odotti kysymyksiä ja keskittyi hengittämään sisään ja ulos, rauhallisesti, koska niitä ei tullut. Aluksi hiljaisuus ei hermostuttanut häntä, ehkäpä hänet oli raahattu tänne everstin juttusille sopivaan aikaan, tällä ei selvästikään ollut aikaa eikä mielenkiintoa häntä kohtaan.
Sitten alkoi tuntua painostavalta. Eversti istui ja kirjoitti, Arslan oli odottanut jo kauan. Ensin hän oli ollut iloinen, ettei eversti ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, näin hän saattoi hengähtää ja keskittyä ajattelemiseen. Mitään syyllisyyttä hän ei tuntenut. Hän valmistautui kuin tenttiin. Selkeästi ja arvokkaasti aikoi hän vastata kysymykseen, kun se tulisi, niin kuin ulkomaisen kirjallisuuden professori Kutsborskaja oli neuvonut heitä tekemään.
Hän yritti ymmärtää, miksi hänet oli tuotu tänne. Ensiksi hän kävi läpi edellisten päivien tapahtumat, sitten menneitten kuukausien ja kuluneitten vuosien, mutta mitään vakavampaa kuin hänen rakkautensa ulkomaalaiseen tyttöön ei ollut tapahtunut hänen elämässään. Tietenkin oli ollut poikaporukoitten nahisteluja ja isältä näpistettyjä tupakoita ja oli tietenkin nuoruusvuosien hurjasteluja, aika villejäkin, mutta kaikki oli ollut sellaista mitä pojat yleensä tekivät, eivätkä ne jutut kyllä aikuisia kiinnostaneet, eivät ainakaan tämän laitoksen aikuisia. Hän päätyi riemastuttavaan ajatukseen, ettei hänen itse asiassa tarvinnut ollenkaan pelätä tätä hiljaista everstiä. Parin kolmen ensimmäisen tunnin aikana hänestä tuntui turvalliselta, ja hän olisi pystynyt puolustautumaan, jos siihen olisi annettu mahdollisuus, sekä perustelemaan täysin ymmärrettävästi inhimillisiä tuntemuksiaan. Mutta odotus vain jatkui ja hänen intonsa alkoi hiipua. Puhumaton eversti tuntui kiusaavan häntä, antoi hänen itsekseen kärsiä. Yhä uudelleen Arslan kävi läpi menneisyyttään, joka ensi tuntumalta ei ollut mitenkään erityisen tapahtumarikas, mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän löysi menneisyydestään vähemmän imartelevia yksityiskohtia.
Vähän aikaa mietiskeltyään hän löysi yhden mahdollisen tapahtuman, jonka hän oli autuaallisesti unohtanut mutta varmastikin eversti oli saanut sen tietoonsa luotettavista lähteistään. Hänestä tuntui, että se oli vain pieni typerä juttu, mutta hänen oli vaikeaa lopettaa sen hölmöyden miettiminen ja hän vaipui yhä syvemmälle mielensä labyrintteihin ja alkoi pelätä. Lopulta hän ymmärsi, että kaikkein vaarallisinta, mitä hän oli tehnyt, oli se, että hän oli verrannut omaa kulunutta lippalakkiaan Leninin vastaavaan. Se oli silloin kun koko kurssin oli pitänyt mennä kolhoosiin poimimaan perunoita. Raskaan työpäivän jälkeen he olivat nälissään istuneet odottaen ruokailua, mikä oli tavalliseen tapaan myöhässä, ja silloin hän oli kommentoinut Leninin varmasti saaneen enemmän ruokaa viruessaan Tsaarin vankilassa, olihan tämä muovaillut vankilan mustan leivän pehmeästä sisuksesta ”mustepulloja”, joihin kaatamallaan maidolla Lenin oli pystynyt kirjoittamaan Krupskajalleen päivittäisiä rakkauskirjeitään näkymättömällä maitomusteellaan. Silloin se oli kuulostanut hauskalta, mutta ei nyt. Hän ymmärsi ansainneensa ankaran rangaistuksen ja rukoili Jumalaa, ettei eversti olisi kuullut mistään näistä hänen neuvostovastaisista vitseistään.
Nälkä alkoi vaivata ja se raivasi pois aivoista kaikki muut ajatukset. Parin tunnin kuluttua nälän tunne hävisi mutta sen sijaan tuli jano. Kuin olisi yksin tulikuumassa Karakumin autiomaassa ilman vesipisaraakaan. Huulet halkeilivat eikä hän meinannut jaksaa istua tuolilla. Tätä kesti aika kauan, kunnes hänelle tuli pissahätä eikä hänellä kohta ollut enää jäljellä muuta toivetta kuin päästä vessaan. Mutta KGB-eversti ei luonut häneen silmäystäkään ja vaikutti siltä, että tämä olisi unohtanut hänet, siis että huoneessa oli joku muukin kuin hän. Hän vain kirjoitti ja kirjoitti ja vaipui välillä hetkeksi ajatuksiinsa tai vastasi joihinkin puheluihin. Joskus joku tuli hänen luokseen paperien kanssa, hän allekirjoitti ne tai selitti jotain hyvin hiljaisesti ja lähetti paperit takaisin. Arslania ihmetytti, miten he saattoivat puhua niin hiljaisesti mutta samalla niin selkeästi, että toinen vain nyökkäsi ymmärrettyään asian. Pelko alkoi kasvaa tätä synkkää everstiä kohtaan, joka saattoi käyttää valtaansa tällä tavalla ihmisiin. Vanhemmilta ihmisiltä Arslan oli kuullut, ettei tässä talossa vierailijoita hemmoteltu. Aikaisemmin olivat ihmiset heittäytyneet ikkunoista ulos, kun eivät enää kestäneet kidutusta.
Oli kulunut vähintään neljä tuntia eikä eversti ollut suvainnut luoda häneen yhtäkään silmäystä.
Mitä eversti oikein kirjoitti koko ajan massiivisen tummanruskean pöytänsä takana tässä hämärässä ankeudessa? Väsymättä, sanaakaan sanomatta. Hän vaan kirjoitti eikä Arslan enää ollut nälkäinen tai janoinen, häntä piinasi enää vain epätoivoinen halu päästä vessaan, eikä tätä toivetta uskaltanut sanoa ääneen tälle everstille, sillä Arslan oli jo ymmärtänyt, että hänen täällä oloonsa oli jokin aivan erityinen syy. Hänen kohtaloaan puitiin juuri nyt jossakin tämän rakennuksen puolipimeissä sopukoissa. Täytyi vain olla liikkumatta ja yrittää pidätellä. Ensin puutuivat jalat, sitten kädet ja lamaannus nousi sydämeen eikä Arslan toivonut muuta kuin että eversti lopettaisi kirjoittamisen ja vihdoinkin alkaisi puhua hänelle.
Pakko pidätellä. Pyytää päästä vessaan, sitä hän ei uskaltanut, sillä silloin ne voisivat lähettää hänet jonnekin kauas ikuisiksi ajoiksi. Hän toivoi pystyvänsä välttämään tämän kohtalon kärsimällä ääneti.
Eversti jatkoi kirjoittamistaan yhtä keskittyneesti kuin aamulla. Poikaa ei enää kiinnostanut mitä seinien ulkopuolella tapahtui. Hän yritti silti kuvitella mitä kurssikaverit tekisivät nyt, mutta kaikkien kasvot liukenivat samaksi harmaaksi massaksi, joka sai hänet voimaan pahoin. Oksetti. Arslan katsoi viimeistä kertaa anovasti everstiin mutta tämä vain kirjoitti eikä nähnyt eikä edes näyttänyt haluavan nähdä häntä.
Aluksi ei tapahtunut mitään. Yhtään pisaraa ei irronnut. Oli kuin hänen oma ruumiinsa olisi kieltäytynyt tottelemasta häntä. Viimeisillä voimillaan hän taisteli itseään vastaan, työnsi pois tajunnastaan everstin ja kidutuskammion. Tämä taistelu kesti vähän aikaa, hän ei tiennyt kuinka kauan, mutta lopulta kuuma pieni noro valui reittä pitkin, se tuntui tulevan suoraan sydänalasta. Se virtasi kauan aikaa, mutta hän ei voinut eikä halunnutkaan pysäyttää sitä. Arslan oli riemuissaan, hän oli tehnyt sen! Että hän oli uskaltanut! Vaikka hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään muuta oli hän tehnyt sen. Oli helpompi hengittää. Hän jatkoi istumistaan toivoen ruumiinsa lämmön kuivattavan housut.
Huoneessa ei ollut kelloa. Everstille ei oltu tuotu enää papereita eli työajan on täytynyt loppua jo pari tuntia sitten, vaiko viisi tuntia sitten? Nyt täytyy siis olla jo ilta. Mutta miten saada varmistus, kun huoneen ainoa ikkuna on paksun verhon takana?
Hän nousi kuin unessa, laahusti epävarmoin askelin ikkunan luo, nosti raskasta verhonreunaa ja näki että jo kauan aikaa sitten oli pimentynyt. Hän halusi nähdä jotakin mutta oli mahdotonta nähdä mihin suuntaan everstin ikkuna näytti. Ikkunasta näkyi tuntematon ja vieras kaupunginosa. Hän nousi varpailleen ja yritti löytää jotakin tuttua iltahämäräisestä näkymästä.
– Siperiako siellä häämöttää?
– E-ei, änkytti Arslan. Häntä pelotti.
– Sinne sinä joudut, jos vielä yhden kerran tapaat sitä ulkomaalaista naista. Häivy! Minulla on vielä paljon hommia jäljellä. Ja ota tuo tuoli mukaasi. Hän viittasi kaksoisleuallaan siihen tuoliin, jolla Arslan oli istunut koko päivän ja illan.
– Laita se käytävään. Siinä meillä Romeo!
Rakennus sylkäisi hänet ulos vapauteen jauhettuaan hänet ensin aivan tomuksi. Hän ei kyennyt muistamaan mitä käytäviä tai portaita pitkin hänet oli tuotu aamulla. Kaupunki jumputti hänen edessään tavanomaisella hullulla rytmillään, mainosvaloillaan ja tuikkivilla kirjaimillaan yrittäen saada hänet takaisin elämään.
Asuntolaan päästäkseen hänen piti mennä syreenipuistikon läpi. Siellä loistivat katulyhdyt valaisten jo kuihtuneita syreeniterttuja antaen niille luonnottoman sairaalloisen hohteen. Syreenipensaitten alla kyhjötti puistonpenkki hylättynä. Hän nousi ja lähti väsynein, huojuvin askelin asuntolaa kohti seuranaan vain pistävä virtsan lemu.
Alkuperäisestä venäjänkielisestä tekstistä sekä ruotsin- (kääntäjä: Lars Erik Blomkvist) että englanninkielisistä (kääntäjä: Lois Kapila) käännöksistä suomentanut Anna-Mari Ojutkangas-Hedlund.
Ak Welsapar
Ak Welsapar (s. 1956 ent. Neuvostoliitto) on ruotsalais-turkmenistanilainen kirjailija, kääntäjä ja toimittaja. Hän on ollut Kansainvälisen PENin kunniajäsen vuodesta 1993 ja Ruotsin kirjailijayhdistyksen jäsen vuodesta 1996. Hän on julkaissut noin kaksikymmentä kirjaa, mm. romaanit Kobra (2011), Legenden om Aypi (2015), Denna mörker är ljusare (2019) sekä käännöksiä Selma Lagerlöfin, Astrid Lindgrenin, Erik Axel Karlfeldtin teoksista. Hän sai arvostetun Turkmenistanin kansallisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1984 ja Human Rights Watchin kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994. Vuonna 2012 hänen runokirjansa sai Venäjän kirjailijoiden liiton Moskovan järjestön ”Kultainen syksy” -palkinnon ja vuonna 2014 novellinsa Ukrainan kansainvälisellä Gogol-palkinnon. Vuonna 2016 Welsapar sai Ruotsin kulttuuripalkinnon romaanista Legenden om Aypi. Ak Welsapar on suorittanut maisterin tutkinnon journalismista Moskovan yliopistossa (1979), kirjallisuudessa Moskovan kirjallisuusinstituutissa (1989) ja filosofian maisterin tutkinto Uppsalan yliopistossa (2019).
Novelli ”Syreenin värinen rakkaus” on ensimmäinen Ak Welsaparin suomennettu teos.
