Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisreunan alkuperäiskansa, jonka asuinalue sijaitsee neljän valtion alueella: Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä. Saamelaiskieliä on yhteensä yhdeksän. Eri saamen kielten puhujat ymmärtävät toisiaan jossain määrin, mutta yleensä sitä heikommin, mitä suurempi on maantieteellinen etäisyys. Suurin saamen kielistä on pohjoissaame, jota puhuu Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa muutama kymmenen tuhatta henkeä. Pienimmillä saamen kielillä on jäljellä vain joitakin puhujia. Kaikki saamelaiskielet ovat eri asteisesti uhanalaisia, ja niiden puhujayhteisöissä ponnistellaan kielten elvyttämiseksi ja vahvistamiseksi. Yksi tehokkaimmista revitalisaatiokeinoista on kielipesätoiminta, jolla on ollut merkittävä rooli mm. Suomessa puhuttavan inarinsaamen kielen elpymisessä.
* * *
Kielipesä on tuttu kielenelvytysmenetelmä myös pohjoisten vähemmistökielten puhujayhteisöissä. Suomessa kolttasaamelaisilla oli kielipesä Sevettijärvellä lyhytaikaisena kokeiluna vuonna 1993 ja uudestaan vuosina 1997-2001. Vuonna 2008 toiminta alkoi tauon jälkeen uudestaan, tällä kertaa Ivalossa, ja vähän myöhemmin kielipesä avautui uudestaan myös Sevettijärvellä. Inarinsaamelaisten kielipesätoiminta alkoi 1997. Ivalossa inarinsaamenkielinen kielipesä toimi vuoteen 2001 saakka ja tauon jälkeen uudestaan vuodesta 2010 alkaen. Inarin kylässä toimintaa on ollut katkeamatta, tällä hetkellä kielipesäryhmiä on kaksi. Pohjoissaamen kielellä kielipesätoiminta on käynnistynyt vasta viime vuosina. Pohjoissaamenkielistä päivähoitoa on kyllä tarjottu niille lapsille, jotka puhuvat saamea kotikielenään, mutta samoihin hoitopaikkoihin ei ole yleensä otettu kieltä osaamattomia lapsia. Kuitenkin myös pohjoissaamen kielen tilanne on monin paikoin niin heikko, että tarvitaan kielipesiä lapsille, jotka eivät ole oppineet kieltä kotonaan. Pohjoissaamenkieliset ryhmät toimivat nykyään Utsjoella, Karigasniemellä, Vuotsossa, Oulussa ja Helsingissä; Rovaniemenellä toiminta on alkamassa. Ruotsissa ja Norjassa kielipesiä on tai on ollut ainakin eteläsaamen ja luulajansaamen puhujayhteisöissä.
Jos kielipesälapsi joutuu enemmistökieliseen kouluopetukseen, on selvä, että kielitaidon eteneminen pysähtyy. Kaikkiin saamelaisten kielipesähankkeisiin onkin liittynyt pyrkimyksiä jatkaa kielipesälasten kielikylvetystä koulussa. Parhaiten tavoite on onnistunut inarinsaamelaisilla ja luulajansaamelaisilla. Tysfjordin (Divttasvuotna) kielipesälapset saavat vanhempiensa valinnan mukaan jopa valtaosan koko perusopetuksestaan luulajansaamen kielellä. Inarin kylässä kielipesälapsille pystytään tarjoamaan inarinsaamenkielistä opetusta niin, että alaluokilla se kattaa kaikki oppiaineet ja kuudennelle luokalle tultaessa inarinsaamenkielisen opetuksen osuus on vähän yli puolet. Yläkoulussa inarinsaame oli pitkään opetuskielenä ainoastaan kielenopetuksessa, mutta muutaman vuoden ajan inarinsaameksi on päästy opettamaan myös yläkoulun oppiaineita. Inarinsaamen kielen tilanne on viime vuosina vahvasti kohentunut, kun aikuisia, eri aloja edustavia kielenpuhujia on saatu lisää intensiivisen kielikoulutuksen avulla. Koltansaamen kielen käyttö kouluopetuksessa on mm. opettajapulasta johtuen kaiken kaikkiaan vähäisempää kuin inarinsaamen; sillä on päästy opettamaan Sevettijärven peruskoulussa muutamia oppiaineita, kuten ortodoksiuskontoa. Myös koltansaamea on hiljattain alettu opettaa aikuisille intensiivisen, kokovuotisen kielikoulutuksen muodossa.
Vuosina 2008-2012 Suomen Kulttuurirahasto rahoitti hanketta, jonka tavoitteena on edistää kielipesätoimintaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen parissa. Hanketta hallinnoi Suomi-Venäjä-seura. Aiemmin, 2000-luvun alussa kielipesämenetelmä oli Venäjän puolella käytössä ainostaan yhdellä paikkakunnalla, Karjalan tasavallan pohjoisosassa Uhtualla (Kalevala). Uhtuan kielipesässä kotonaan venäjän kieltä oppineet lapset saivat oppia isovanhempiensa kieltä, karjalaa. Suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen puitteissa pyrittiin levittämään tietoa kielipesästä ja kielenelvytyksestä suomen sukukielten puhuma-alueilla Venäjällä. Tämä tapahtui mm. seminaareissa, joita järjestettiin eri alueilla yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Kielipesähankkeen aikana kävi selväksi, että Venäjän oloissa kielipesätoimintaan liittyy runsaasti haasteita. Jonkin muun kielen kuin venäjän ottaminen päivähoidon tai opetuksen kieleksi katsotaan nyky-Venäjällä hyvin radikaaliksi, jopa epäilyttäväksi tai lainvastaiseksi toiminnaksi. Kuitenkin kyseessä ovat vähemmistökielten puhujien kielelliset oikeudet, joihin Venäjä on sitoutunut niin omassa lainsäädännössään kuin erilaisissa kansainvälisissä sopimuksissa. Suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen suorana tai välillisenä tuloksena useilla Venäjän uralilaisten kielten puhuma-alueilla alettiin käyttää omaa vähemmistökieltä päivähoidossa. Esimerkiksi Komin tasavallassa perustettiin useita kominkielisiä kielikylvyn periaatteella toimivia ryhmiä ja Taimyrin niemimaalla kielipesätoiminnan kautta alettiin elvyttää kriittisen uhanalaisia metsäenetsin ja nganasanin kieliä.
Kielipesätoiminnan pääongelmia Venäjällä on se, että koulujärjestelmä toimii useimmilla alueilla pelkästään venäjän kielellä. Jos omaa kieltä ei pystytä puhumaan kotona, vaarana on, että kielipesässä omaksuttu vähemmistökielen taito taantuu ja unohtuu kouluaikana. On kuitenkin tiedossa, että myös lyhyempi kaksikielisyyden vaihe elämässä vaikuttaa suotuisasti lapsen kognitiiviseen kehitykseen. Lisäksi kielipesä voi tällaisessakin tapauksessa toimia kielenelvytyksen impulssina koko yhteisössä rohkaisten vanhempia ja isovanhempia aktivoimaan ja vahvistamaan omaa kielenkäyttöään.
Kirjoittaja Annika Pasanen on inarinsaamen revitalisaatiosta väitellyt filosofian tohtori ja uhanalaisiin suomalais-ugrilaisiin kieliin erikoistunut tutkija. Artikkeli on tiivistetty ja päivitetty versio Kainun instituutin (Kvenks institutt) sivuilla aiemmin julkaistusta laajemmasta kokonaisuudesta.
