Mitä syvemmälle tämän kummallisen viraston käytäviä ryhmä eteni, sitä synkemmäksi kävi hänen ilmeensä. Välillä hän vaikutti viljelevän jonkin sortin mustaa huumoria, mutta oikeastaan hän oli haudanvakava.
– Olen luova ihminen ja työskennellyt täällä kauan. Se, mitä teen tämän instituutin seinien sisällä, on välttämätöntä isänmaalleni ja inspiroi minua enemmän kuin jotkut runot ja valejutut. Valtiossamme jatkuu kehitys ikuisesti ja aina on ollut ongelmallisia aikoja. Keille muille teidän mukaanne voisi uskoa vastuullisen työn tällaisessa tilanteessa ellei kokeneille kaadereille? Koska suurin osa aikaisemmista kollegoistani on täällä, osastolla, jota kutsutaan ”Keskeytymättömän luovuuden taloksi”, ovat he myös antaneet tämän tärkeän työalueen johtamisen minulle.
– Onko teillä sellainenkin osasto? huudahti Jumry Kizja iloisesti.
– Tietenkin. Aikaisemmin opetin kirjallisuuskritiikkiä kirjoittaville veljilleni, nyt käytän tehokkaampia metodeja. Voidaan sanoa, että tämä on suoraa jatkoa aikaisemmalle työlleni. Kaikkinensa työskentelen edelleen aikaisemman käsityöni parissa, ostajat vaihtuvat, mutta tavara on samaa. Eikä kukaan tunne tätä tavaraa paremmin kuin minä. Työskentelen kovasti päivin ja öin, mutta en tunne itseäni väsyneeksi. Jokainen päivä on minulle täynnä löytöjä. Esimerkiksi aikaisemmin luulin, ettei ihmisen kestävyydelle ole mitään rajaa, mutta nyt olen alkanut epäillä sitä. Minun työni on pääasiassa etsiä vastausta tähän kysymykseen. Nyt on vielä liian aikaista vetää lopullisia johtopäätöksiä, vaatii vielä suuria ponnistuksia ja kokeita. Instituuttiamme ei turhan takia kutsuta asiakirjoissa ”laboratorioinstituutiksi”, me teemme väsymätöntä tutkimustyötä.
– Mitä minuun itseeni tulee, voin sanoa teille, että vasta täällä minun kykyni pääsivät oikeuksiinsa ja kirjaimellisesti vapautuivat kahleista. Kauan aikaa sitten kirjoittamani kirjallisuuskriittiset artikkelini ovat tämän instituutin perusta. Ne eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Se johtuu siitä, että maa ottaa jatkuvia askelia siihen suuntaan, jonka olemme valinneet. Ja töissäni olen jo kauan sitten kuvaillut ja todistanut kuka on kuka intellektuellipiireissä. Ja nyt on vihdoinkin tullut se hetki, jolloin on vain ryhdyttävä tarvittaviin toimiin eikä tuhlata aikaa teoriaan. Eikä tarvitse vaivautua todistamaan jonkun syyllisyyttä. Yksikään pidätetty ei uskalla asettaa kysymystä: miksi? Riittää, että he näkevät jonkun tulevan heille kokoelma minun kirjallisuuskriittisiä artikkeleitani kainalossaan. Silloin hiipuu heti heidän hiilloksensa, koska he ymmärtävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Olen heille kuin eräänlainen röntgenlaite, ja tiedän tarkalleen kuinka paljon paskaa jokainen heistä pitää suolistossaan. On mahdollista, että he tuntevat minut yhtä hyvin, mutta mitä hyötyä siitä on heille? Kohtaloaan ei voi välttää. Viime aikoina minusta on tullut taikauskoinen, melkein uskovainen. Kerronpa miksi. Jos minä esimerkiksi kirjoitan muistojani tai hautakirjoituksen runomuotoon jostakin kirjoittavasta kollegastani, niin jo tempaistaan se raukka yhtäkkisesti pois maallisesta elämästä. Jo aikaisemminkin kasvatin ihmisiä, mutta silloin se oli aika kaoottinen prosessi, aikaisemmin pystyi kasvattamiseni kohde itse päättämään, halusiko hän omaksua minun ajatuksiani vai ei. Meillä on nyt demokratia, ja voin kaataa näkemykseni suoraan kirjailijoiden korviin. Luonnollisestikaan kaikilla ei ole tärykalvoja tai aivoja, jotka kestävät sen, mutta me emme keskeytä missään tapauksessa kasvatustyötämme heidän parissaan.
– Mitä tämä oikein tarkoittaa? ihmettelivät vieraat ja katsoivat toisiinsa.
Jumry Kizja selitti kysymyksen:
– Mitä heidän korvansa tarkkaan ottaen eivät kestä? Miksi heidät täytyy kuljettaa väkivalloin Kieli–instituuttiin. Ovatko he todella niin kouluttamattomia?
Päällikkö hymyili sarkastisesti:
– Tietäisittepä vain… rikkovat karkeasti kieliopillisia sääntöjä vastaan, vaikka ovat suhteellisen lukenutta väkeä, erityisesti lauseenmuodostus on heidän puheissaan vajavaista. He eivät voi muodostaa täydellisiä lauseita, voitteko ymmärtää? Mutta ei se mitään, me opetamme heille kaiken. No, on tietenkin tiettyjä pakollisia sääntöjä, jotka meidän on pakolla kaadettava heidän korviinsa, ja silloin joillakin menee tärykalvo rikki ja toiset tulevat sekopäisiksi. On täysin mahdollista, että suurin osa heistä oli hulluja jo alusta alkaen. Päättäkää itse! Voiko henkisesti terve ihminen rakentaa lauseen, joka ei olisi Herra toveri presidentin politiikan mukainen? Jos te kirjoitatte julkaisuissanne Kieli–instituutista, niin älkää unohtako, mitä olen sanonut: me työskentelemme luodaksemme täydellisen kielellisen kuvan Herra toveri presidentistä. Kaikki meidän älylliset voimamme on valjastettu tämän tehtävän ratkaisuun. Ei voi millään tavalla kuvailla sitä luottamusta ja kunnioitusta, jota valtion päämies osoittaa taistelutovereilleen. Siitä voi puolueen johtajamme kertoa teille lisää…
Instituutin päällikkö meni jonkun seinässä melkein piilossa olevan napin luo ja heti, kun hän oli painanut sitä, laskeutui alas rautahäkki, joka jäi roikkumaan ilmaan. Häkissä oleva olento hämmästytti katselijat ihmistä muistuttavine piirteineen. Niin, ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä olisi joskus ollut ihminen. Sisällä istui puoluejohtajaksi kutsuttu ihminen, joka pälpätti koko ajan samalla kun häkki lähestyi lattiaa ja muuttui improvisoiduksi tv–studioksi.
– …Herra toveri presidentin nerous on vertaansa vailla maailmassa. Hänen omien sanojensa mukaisesti me unohdamme kaiken muun maan päällä kuunnellessamme häntä. Meillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa neromme lausuntoja. Hänen terveytensä on sitä paitsi erinomainen ja sekä öin että päivin hän osoittaa meille huolenpitoaan. Ennen kaikkea hän aikoo elää kauan. Huomioon ottaen hänen toivomuksensa, on jokainen viimeiseen puoluekongressiin osallistunut puolueen jäsen valmis lahjoittamaan Herra toveri presidentille yhden vuoden elämästään. Päätös tehtiin yksimielisesti. Työskentelemme nyt luodaksemme tarvittavan mekanismin, jonka avulla elämistämme luvatut vuodet voidaan siirtää Herra toveri presidentille…
Instituutin päällikkö painoi seinällä olevaa nappia, ja häkki nousi ylös uudelleen. Puolueen johtajan nimen vieraat saivat kuulla päälliköltä itseltään, kun tämä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: ”Kiitos paljon Gondzjuk Gukajevits kiinnostavasta kertomuksesta!”
(Tarina jatkuu huomenna.)
***
Suomen PEN julkaisee turkmenistanilais-ruotsalaisen Ak Welsaparin romaanista Kobra luvun Kieli-instituutti. Luku julkaistaan suomeksi kymmenosaisena jatkokertomuksena Vapaa sana -palstalla 23.12. alkaen. Romaani on julkaistu muun muassa turkmeeniksi, venäjäksi, ruotsiksi ja saksaksi. Ensi vuonna romaani ilmestyy myös englanniksi. Nyt julkaistavan luvun on suomentanut Anna-Mari Ojutkangas-Hedlund.
