Tämän vuoden helmikuussa yhdysvaltalainen kirjailija Lionel Shriver kirjoitti Prospect-lehteen esseen siitä, miten poliittisen korrektiuden vaatimus uhkaa hänen mielestään tappaa kirjallisuuden. ”Kirjoitan ollakseni ilkeä, kumouksellinen ja perverssi. #Metoo- ja kulttuurinen omiminen -lynkkausjoukot eivät jätä tälle mitään tilaa”, Shriver kirjoitti.
Esseessään Lionel Shriver ilmaisee huolen siitä, että näinä aikoina muista kuin valkoisista, heteroseksuaalisista hahmoista kirjoittavan valkoisen, heteroseksuaalisen kirjailijan töitä luetaan aikaisempaa tarkemmin paitsi sosiaalisessa mediassa myös mahdollisesti kustantamoissa.
Shriverin essee sai huomiota myös Suomessa, ja Helsingin Sanomat julkaisi Shriverista laajan haastattelun. Reaktiot olivat suurimmaksi osaksi myönteisiä. Juuri nyt julkisissa keskusteluissa toistuu huoli siitä, että ”loukkaantuminen” joidenkin ihmisryhmien kuvauksesta taiteessa tai tiedotusvälineissä uhkaa rajoittaa sananvapautta.
Ahdistus keskustelun äärellä on ymmärrettävää. Valkoiset taiteilijat ja toimittajat ovat joutuneet tässä mittakaavassa ensimmäistä kertaa historiassa vastaamaan kysymyksiin siitä, miten muiden ihmisryhmien edustajat heidän teoksissaan kuvataan, ja millä oikeudella kuvauksia tehdään. Keskustelu on kiusallinen ja vaikea, siinä puhutaan helposti ohi, eikä valmiita ja selkeitä vastauksia ole.
Tämän keskustelun yhdistäminen huoliin sananvapauden rajoittamisesta on sekä historiatonta, että perspektiiviharha. Sekä #Metoossa että kulttuuriseen omimiseen liittyvissä keskusteluissa kyse on siitä, että sananvapauttaan ovat alkaneet julkisesti käyttää myös ihmiset, joiden ääntä ei ole totuttu julkisissa keskusteluissa kuulemaan. Se, että keskustelussa on mukana uusia, valta-asetelmia haastavia ääniä, ei kavenna, vaan lisää sananvapautta. Sananvapauden käyttäminen ei ole enää harvojen etuoikeus, vaan mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun on kaikkien oikeus. Haastetuksi tulevat myös käsitykset, joita ennen haastettu – ja se on pelkästään hyvä asia.
Kyllä, me valkoiset kirjailijat, taiteilijat ja toimittajat joudumme tästä eteenpäin pohtimaan tarkemmin, miten muita ihmisryhmiä esittämme. Mutta kyse ei ole taiteen kuolemasta tai sananvapauden kapenemisesta, vaan vaatimuksesta tarkempaan ajatteluun. Voi meitä, jos emme siihen pysty.
Elina Hirvonen
Kuva: Carl Bergman / WSOY
Kirjoittaja on romaaneja ja tietokirjoja julkaissut kirjailija ja työskennellyt myös toimittajana. Elina Hirvosen palkittu dokumenttielokuva ”Kiehumispiste” (2017) kertoo ihmisten peloista ja vastakkaisten näkemysten kohtaamisesta nykypäivän Suomessa.
