Tuona murheellisena päivänä 7.10 2006 Frankfurtissa oli kirjamessut. Oli kaunis lauantai, ja uutinen tuli puhelimitse Suomesta.
Meistä kirja-alan ammattilaisista monet olivat tavanneet Annan, sillä hän vieraili Suomessa monta kertaa.
Minulla oli tapana hakea hänet lentokentältä, keskustella ensimmäiset kuulumiset jo ajomatkalla keskustaan, ja viedä hänet reissun lopuksi kentälle. Puhuimme tietenkin politiikkaa. Pohdimme mihin suuntaa Venäjä on menossa. ”Ei ainakaan mihinkään hyvään suuntaan”, Anna huokaili.
Lähdön hetkellä otettiin kuvia. ”Tämä voi olla viimeinen kerta kun tapaamme”, höpötimme ja nauroimme hersyvästi päälle. Anna rakasti roisia huumoria, ja sitäpaitsi, eihän kukaan voisi vahingoittaa tunnettua ihmisoikeusjournalista.
Joku silti voi. Se viimeinen tapaamisemme tuli aivan liian pian.
* * *
Anna os. Mazepa oli taustaltaan monella tavoin erityinen: neuvostoliittolaisen Yhdysvalloissa asuvan YK-diplomaatin tytär, sukujuuriltaan ukrainalainen juutalainen. Hän rakasti kotimaataan Venäjää, mutta osasi tutkiskella sitä myös ulkopuolisen silmin. Se on tutkivalle toimittajalle tärkeä taito.
Annalle oli tärkeää toistella julkisesti miten hän todella rakastaa Venäjää. Ehkä häneltä kysyttiin tätä usein. Annalle myös tarjottiin ulkomailta turvapaikkaa, mutta hän ei suostunut muuttamaan pysyvästi pois.
Moni kysyy meiltä suomalaisilta ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisteilta miksi me suhtaudumme Venäjään muka niin negatiivisesti. Pahimmillaan meitä syytetään jopa Venäjän vihaamisesta. (Outoa kyllä, juuri Venäjän valtapolitiikkaa myötäilevät ihmiset ovat heitä, jotka käyttävät rumaa ”ryssä”-sanaa ja puhuvat ”ryssävihasta”. Ihmisoikeuspuolella ei tuollaista kieltä käytetä.)
Minä pidän paljon Venäjästä, upeista valtakaupungeista, sen kulttuureista ja monista sen kansalaisista, hyvistä ystävistäni. Pietari on suosikkikaupunkini, ja Moskovaan kaipaan jatkuvasti. Viime reissusta on vierähtänyt aivan liikaa aikaa.
Juuri siksi, että arvostan naapurimaatani suuresti, uskon että he venäläiset osaisivat äänestää ihan itse ilman, että valmiiksi täytetyt äänet ovat valmiina uurnassa. Ja mielestäni Venäjän kansa ansaitsee moniäänistä tiedonvälitystä: kilpailevia TV-kanavia, sanomalehtiä laidasta laitaan ja kaikenlaista villiä sosiaalisen median hömpötystä. Olen itsekäs: minäkin haluaisin nauttia tästä informaation rikkaudesta ja seurata useita eri lähteitä.
Rakastan Venäjän rikasta kulttuuria. Ja soisin mielelläni sen ammattilaisille kuten kirjailijoille ja runoilijoille oikeuden kiroilla paksusti ja hersyvästi heidän rikkaalla kielellään. Kielenkäytön siistiminen on sulaa hulluutta! Kyllä venäläiset lapset osaavat edelleenkin kasvaa fiksuiksi aikuisiksi ilman että heidän mielenterveyttään näytelmän kiroilevat sankarit tai romaanihenkilöt turmelevat, kuten lainsäätäjät väittävät.
Jos poliittinen johtaja on vahva ja suosittu, hän ei tarvitse valtaansa pönkittääkseen kieltää mielenosoituksia ja teljetä opponentteja vankilaan, kuten diktatuureissa, myös Venäjällä, on tapana. Jos hän sen sijaan näin epätoivoissaan tekee, silloin hänen valtansa makaa savijaloilla.
Kun Anna Politkovskajan kaltainen ihminen saa äänensä kuuluviin, hänen äänensä kertoo tahdosta ja vaatimuksesta parantaa maailmaa.
Työ oikeudenmukaisemman sivilisaation puolesta ei koskaan käytä polttoaineenaan vihaa, vaan suurta rakkautta. Anna Politkovskaja oli tästä mitä parhain esimerkki.
Kirjoittaja Iida Simes on muun muassa kirjakauppias, ihmisoikeusaktiivi, Suomen PENin Vangittujen kirjailijoiden komitean puheenjohtaja ja Anna Politkovskajan (30.8.1958–7.10.2006) ystävä. Kirjoitus julkaistiin ensin Rosebudin blogissa.
