Sivistystä löytyy yllättävistä paikoista. Viime kesänä vaellus Lemmenjoen kansallispuistossa ja sen monet saamenkieliset paikannimet laajensivat käsitystäni suomen kielestä. Niin kuin tiedämme, suomi ja pohjoissaame kuuluvat kummatkin suomalaisugrilaisiin kieliin. Ne ovat siis sukukieliä. Eivät lähimpiä sukulaisia, mutta sukulaisia kumminkin.
Kiinnitin huomion oaivi-loppuisiin sanoihin kuten Gaskoaivi, Geaidnoaivi ja Goddebáhčinoaivi. Kaksikielisiin karttoihin kirjoitetut suomenkieliset nimet paljastivat, että ”oaivi” on yhteydessä suomen pää-sanaan. Myöhemmin kotona selvitin asiaa ja sain tietää, ettei ”oaivi” liittynytkään suomen aivot-sanaan, niin kuin olin alun perin luullut, vaan oivaltaa-verbiin, jonka kantamerkitys on päätä tarkoittava sana. Yhdistävä sana löytyy, joskin hieman eri muodossa, sekä suomesta että pohjoissaamesta. Jos vähän raaputtaa pintaa, kielten väliltä löytyy sanastollisia yhteyksiä kymmenittäin. Oivallus lisäsi ymmärrystäni suomesta.
Minulle kielen aktiivikäyttäjänä kieli ilman sanojen historiaa on kuollutta. Enkä edes paljon liioittele. Jos kieltä vertaa kaupunkiin, historiaton kieli olisi viivasuora, harmaa ja puistoton kaupunki, jonka kaikki talot muistuttavat toisiaan. Sanojen historian, etymologian, tuntemus muuttaa kielen ornamenteilla koristelluksi labyrintiksi, kaupungiksi, jonka jokainen kadunkulma ja tiilenpää kertovat tarinan.
Suomi sisältää lukemattomia historiallisia kerrostumia, kuten kantauralilaiset sanat, balttilaiset ja germaaniset lainat. Kantauralilaisiin sanoihin kuuluvat muun muassa monet ihmiskehon osat kuten pää, kieli, maksa ja kyynel. Myöhemmin balttilaisista kielistä on lainattu muun muassa perkele, ansa ja halla. Germaaniset lainat pitävät sisällään hunsvotin, kuninkaan ja kyöpelin. Ruotsista sanoja vasta saatu onkin ja noin puolet suomen lainasanoista tulee ruotsista: apina, hattu ja porstua. Monet ruotsalaiset sanat ovat alun perin ranskasta ja sitä kautta latinasta kuten kulissi, konttori ja kontrolli. Toki myös itänaapurimme Venäjä on lahjoittanut meille monia sanoja kuten kapakka, tyrmä ja mesta. Jos luulit, että sanat tulevat vain lähinaapureilta, olet väärässä. Alun perin arabialaisia sanoja suomessa ovat esimerkiksi kahvi, kameli ja makasiini, mutta myös alkoholi, alkovi ja almanakka. Meille on kulkeutunut jopa persialaisia sanoja kuten pyjama, kioski ja oranssi, mutta myös mehiläinen, vasara ja orja, jotka on lainattu jo kantauraliin. Onpa meillä muutamia alun perin turkkilaisia sanoja kuten kalja ja kalabaliikki. Jostain kohtalon oikusta suomen yleiskielessä on myös japanilaisia sanoja kuten karaoke, kamikaze ja sushi.
Niin kuin elävän organismin, esimerkiksi ihmisen, soluissa on perimää, johon tallennettu tietoa lajinkehityksestä, sukupuusta ja lukemattomista risteävistä elämistä, myös kielen sanat kantavat sisällään tietoa vaikutteista, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisista. Niin kuin ihmiset, myös kielet ovat kohdanneet, risteytyneet ja törmänneet: ainesta on siirtynyt yhdestä kielestä toiseen.
Syvällinen ymmärrys äidinkielestä on mahdollista vain laajojen kielellisten oikeuksien ja sanavapauden ansiosta. Suomessa on ollut aikaa lukea, tutkia ja kirjoittaa. Kukaan ei voi enää uskottavasti väittää, etteivät suomi ja saame olisi sukukieliä. Minulle tämä on kieli-identiteetin perusta. On tärkeää ymmärtää, että suomi on kokoelma erilaisia vaikutteita. Lainasanojen tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska kysymys on rajanvedosta. Mutta esimerkiksi kantauralilaisia sanoja, siis kaikkein vanhinta kerrostumaa, on suomessa parisen sataa. Käytännössä siis kaikki suomen sanat ovat lainaa. Mitään ”oikeaa” tai ”puhdasta” kieltä ei ole olemassa. Kieli muuttuu ja saa vaikutteita jatkuvasti.
Suomi on etuoikeutettujen joukossa, sillä kielellisten oikeuksien toteutuminen ei koske kaikkia kieliä. Esimerkiksi seuraavilla kielillä on enemmän puhujia kuin suomella, mutta ne ovat alueellaan vähemmistökieliä: kurdin kielet 16–26 miljoonaa puhujaa, uiguuri 8–11 miljoonaa puhujaa, ja baluchi 8 miljoonaa puhujaa. Ne eivät ole minkään valtion virallisia kieliä ja kielten puhujien oikeuksia poljetaan. Äidinkielen puhuminen tai sillä kirjoittaminen ei ole näiden kielten puhujille itsestäänselvyys. Toteutumattomat kielelliset oikeudet ja sananvapaus mahdollistavat kieli-identiteetin väärinkäytön. Tämä ei ole mikään pieni asia. Esimerkiksi Turkki on pitkään sortanut alueellaan asuvia kurdeja. Kurdin kieltä on kutsuttu kehittymättömäksi, takapajuiseksi ja nykyaikaiseen elämään sopimattomaksi. On myös väitetty, ettei kurdi ole kieli ensinkään vaan sekoitus muita kieliä. Tämä ei ole omiaan luomaan vahvaa identiteettiä. Onneksi viime vuosina kurdien kielelliset oikeudet ovat parantuneet. Myös Venäjällä vähemmistökielten oikeuksia, mukaan luettuna suomalaisugrilaiset kielet, on poljettu. Esimerkkejä on lukuisia.
Nykyisin kielitieteessä usein ajatellaan, että jokainen kieli on oma merkitysjärjestelmä, jonka sanoja, käsitteitä ja ajatuksia ei sellaisenaan voi siirtää kielestä toiseen. Se, ettei henkilö saa ilmaista itseään äidinkielellään vaikuttaa ratkaisevasti maailmankuvan kehittymiseen. Pahimmillaan se rampauttaa: kielipuoli on mielipuoli.
Viides helmikuuta on Runebergin päivä ja kuudes helmikuuta saamelaisten kansallispäivä. Lukekaa, kirjoittakaa, puhukaa, hölöttäkää, turiskaa, pakiskaa, ja ennen kaikkea, kakistakaa ulos. Tervetuloa kaikki uudet sanat!
Joonas Maristo
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen PEN:in johtokunnan jäsen
