Kotikylällä ei ollut homoja; kaappien ovet olivat tiukasti lukossa. Naapurin perheen poika ilmoitti olevansa aseistakieltäytyjä, eikä kotiin ollut enää asiaa. Elettiin 1970-lukua, mutta tämä saattaa olla paikoin todellisuutta vieläkin.
Myöhemmin asuessani Tukholmassa huomasin, miten homoseksuaalit Suomen maakunnista löysivät kaupungista suvaitsevaisen paikan elää. Samaan aikaan maahanmuuttovastaisuus kasvoi, alkoivat ensimmäiset mellakat ja vastamielenosoitukset.
Reppureissatessani Israelissa bussi joutui ratsiaan, matkustajat käskettiin ulos. Arabi vieressäni sai aseenperää, minut vietiin syrjään, makuupussiani tilsittiin pistimellä. Väkivaltakoneisto näytti vain etuhampaitaan, mutta muistan yhä pelon ilmapiirin.
Näissä nuoruusmuistoissa tiivistyvät oikeusvaltion periaatteet – ja niiden puuttuminen. Miksi me olimme hiljaa? Naapurin poikaa ei tukenut kukaan koko kylässä.
Puolustaudun sukupolveni puolesta. Taustatuki koulutuksineen olisi ollut tarpeen, sillä ilman sitä ei voinut puhua yhdenvertaisuusperiaatteesta, kansalaisen perusoikeuksista tai loukkaamattomasta ihmisarvosta. Ehkä ne eivät olleet silloin opettamisen arvoisia asioita. Kenties olen ollut hajamielinen oppilas, mutta en muista, että Ihmisoikeuksien julistus olisi koskaan ollut käsittelyssä lapsuuteni tai nuoruuteni oppitunneilla.
Vaikka tämä juhlalliselta kuulostaakin, niin meillä jokaisella on yksilöllinen polkumme sananvapauden saralla. Emme ole ehkä tiedostaneet asiaa, mieltäneet arkisia muistoja sellaisiksi. Olemme itse kukin suhtautuneet jo hyvin nuorina omaksumallamme tavalla näkemiimme epäkohtiin – auttamalla, kritisoimalla, tukemalla, kieltäytymällä, kääntämällä katseen pois.
Tällä on merkitystä, kun suunnittelemme kansainvälisyyskoulutusta, yksilönvapaustietouden ja yhdenvertaisuusasioiden sisällyttämistä opintoihin, tai pyrimme vaikuttamaan nykynuorten ympäristön asenneilmastoon. Jos koulutus ei ole täsmäase siihen, niin mikä on?
On niitä, jotka sanovat alistamisen ja sorron olevan niin syvällä totalitäärisen vallan rakenteissa, etteivät ne sieltä lähde kuin räjäyttämällä. Esimerkkinä käytetään mielellään nykytilannetta Burmassa ja Valko-Venäjällä. Sanotaan, etteivät uudet sukupolvet ja koulutuskaan voi estää vanhaa kaartia hellittämästä vallasta. Mutta mitä muita aseita tavallisilla ihmisillä on?
Kyseisissä maissa vaatimukset kohtuullisesta elämästä tulevat tavallisilta ihmisiltä. Kun he vaativat kohtuullista elämää, me osaamme samastua tilanteeseen ja voimme eri tavoin tukea heitä, koska meidät on lopulta kasvatettu sellaisiksi. Esimerkein se on tehtävä; ihmismyönteisyyttä ja ystävällisyyttä, auttamis- ja vaikuttamishalua ei ole edelleenkään missään opetussuunnitelmassa.
Jukka Niskanen
Jukka Niskanen on itäsuomalainen kirjailija, kasvatustieteen maisteri ja Suomen PENin jäsen.
