Suomen PEN muistaa kunniajäsentään Kirsi Kunnasta (14.12.1924–8.11.2021).
Kirsille
Kirsi Kunnas (1924-2021) oli Suomen PENin pitkäaikainen hallituksen jäsen ja puheenjohtaja vuosina 1975-80. Hän oli runoilija, modernisti ja lastenkulttuurin jättiläinen. Minun aikani PENissä, sijoittuivat vuosikymmeniä Kirsin puheenjohtajuuden jälkeen, tunsin hänen vain perheystävänä, joka soitti äidilleni pitkiä puheluita ja nauroi paljon.
Kirsi uskoi hyvin vahvasti oikeudenmukaisuuteen, sananvapauteen ja että ääni on annettava myös niille, joilla sitä automaattisesti ei ole. Lapsille. Hän ei koskaan suhtautunut kirjailijana tai ihmisenä lapsiin ylhäältäpäin vain aina kumartui samalle tasolle. Hän oli tinkimätön, lojaali ja hauska ihminen. Hän puhui jo varhain paljon siitä miten lapsen ja aikuisen suhteen kehittymiselle tekee hyvää, että lapsi ja aikuinen lukevat yhdessä. Ja että lapsella on oikeus iltasatuja lukeviin vanhempiin.
Kirsi Kunnas kirjoitti aikuisille ja lapsille. Hän aloitti modernistisena lyyrikkona maailmassa jossa naisilla ei ollut kirjailijoina ja kielen uudistajina vielä paljon painoarvoa. Kirsi suhtautui kieleen rohkeasti ja teki vaikutuksen myös tulevaan kustantajaansa WSOY:hyn, joka palkkasi hänet kirjoittamaan mainostekstejä osastolleen. ”Siellä minä opin tiivistämään ja minusta tuli runoilija”, hän sanoi kerran minulle. (WSOY:n mainososasto oli myös minun ensimmäinen työpaikkani.) ”Kunnes ne antoivat minulle potkut, kun niiden piti palkata minun tilalleni joku sodassa kuolleen kirjailijan leski.” Esikoiskokoelma Villiomenapuu ilmestyi vielä WSOY:llä työskennellessä 1947. Siinä näkyy jo Kunnakselle tyypillinen ”liike ja tanssi” sekä huumori. WSOY:n mainososastolta tarttui mukaan tiivistämisen lisäksi myös aviomies, kirjailija Jaakko Syrjä.
Kirsi oli suurenmoinen kääntäjä, jonka käännökset erityisesti Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa ovat ilmaisuvoimaisinta suomalaista nonsensea. Hän uudisti kieltä ja keksi omia sanoja. Hän ei kavahtanut edes psalmien kääntämistä. Hänen lastenrunonsa ja käännöksensä ovat tavoittaneet lapsisukupolvia. Minäkin luin Kirsin runoja tyttärelleni niin kuin vanhempani olivat lukeneet minulle ja mitä todennäköisemmin tyttäreni lukee omille lapsilleen. (Kirsi myös opetti puolivuotiaalle tyttärelleni, että kun nenästä vetää, siitä kuuluu ”honk honk”. ”Nenän on oltava sen kokoinen, että lapsi saa siitä kunnon otteen”, sanoi Kirsi.)
Kirsi oli loistava jutun kertoja, hänellä oli hyvä muisti ja hän tiesi kertoa tarinoita kirjailijoista, kustantajistaan ja heidän hullutuksistaan. Kerran hän sanoi minulle: ”Nuorena sitä ihminen on kauhean hupsu. Silloin kun minä olin nuori kukkanen niin kuin sinä nyt, minun ystäväni kirjoittivat minulle hupsuja kirjeitä. Ennen kuolemaani minä aion polttaa ne kaikki.” Kun ottaa huomioon että Kirsi tunsi vanhempiensa kautta Tulenkantajat ja ystävänpiirinsä kautta melkein sadan vuoden ajalta suomalaista kirjallisuushistoriaa, pieni sisäinen kirjallisuustutkijani toivoo, ettei hän toteuttanut uhkaustaan.
Muutamia vuosia sitten Kirsi Kunnas vieraili Presidentin Linnan juhlissa ja Ylen toimittaja sanoi, että hänestä illan kaunein puku oli Kirsi Kunnaksella, tällä kun oli niin kaunis sielu. Siihen ajatukseen on pakko yhtyä.
Kirsiä kaivaten ja Suomen PENin puolesta kiittäen,
Leena Parkkinen
Kirjoittaja on kirjailija ja oli Suomen PENin hallituksen jäsen vuosina 2009-2019.
