Avoimuus kuuluu nykypäivänä tieteen keskeisimpiin vaatimuksiin ja ihanteisiin. Avoimuus on myös tutkimuksen ikiaikainen lähtökohta ja tutkijan vapauden edellytys. Viime viikkoina on keskusteltu tiedevilpistä, joka koettelee tieteen avoimuutta kriittisellä tavalla. Vilppi ei ole suinkaan ainoa seikka, joka rajoittaa avoimen tieteen ihanteiden toteutumista.
Tutkijoihin suunnattu uhka kaventaa tieteen tekemisen horisontteja
Samaan aikaan kuin tutkijoiden edellytetään noudattavan avoimen tieteen periaatteita http://avointiede.fi/ , tieteen tekemisen ympäristöt muuttuvat yhä turvattomammiksi. Turvattomuus ei sekään ole uusi ilmiö, mutta se on nykyajassa monin tavoin kärjistynyt maailmanpoliittisten jännitteiden ja sosiaalisen median kaltaisten, näennäisesti vapaiden keskustelufoorumien myötä. Elämme paradoksaalista aikaa: niin sensuuri kuin äärimmäisyyksiin saakka moniääniseksi muuttunut sosiaalinen media rajaavat vakavasti tieteen tekemisen vapautta.
Uhkana on tieteen kaventuminen, katsottiinpa tutkimuksen aiheita, tutkimusmenetelmiä tai julkaisuväyliä. Kiistanalaiset ja vaietut ilmiöt sekä ennakkoluulottomat tieteen tekemisen tavat jäävät marginaaliin yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa yhä useampi tutkija kokee jokapäiväistä uhkaa. Turvattomuuden ilmapiirissä tiedeyhteisöt alkavat pelätä riskinottoja eivätkä uskalla laajentaa tieteen tekemisen horisontteja. Myös tieteentekijöiden piireissä yhtenä sensuurin keskeisenä muotona on itsesensuuri. Se on huono vaihtoehto sellaiselle tavoiteltavalle tiedekäsitykselle, joka pohjautuu radikaalienkin vaihtoehtojen luomiseen, katsottiinpa sitten yksittäisiä ilmiöitä tai laajemmin maailmaa ja maailmankuvia.
Joutuessaan nojautumaan turvallisiin tieteen tekemisen metodeihin tutkijat etääntyvät helposti arjesta ja todellisuudesta. Tämä merkitsee erkaantumista juuri niistä asioista ja ympäristöistä, joita tutkijan tulisi tieteen avulla jäsentää ja luoda näin pohjaa turvallisuuden ja turvattomuuden ymmärtämiselle. Eristäytyminen on puolestaan omiaan vavisuttamaan tieteen arvostusta ja merkitystä, puhuttiinpa sitten tieteellisen tiedon kumuloitumisesta ja sivistyksestä tai tieteen innovaatioista ja kyvystä olla ajan hermolla – ja aikaansa edellä. Tieteen vapauden kaventuminen rapauttaa tieteen tilaa Suomessa ja kansainvälisesti. Kyse on sekä perustutkimuksesta tai erilaisista soveltavan tutkimuksen kentistä.
Tämä on valitettava kehityssuunta tiedon yhteisöllisyyden ja tutkimustiedon uusiutumisen kannalta. Avoin keskustelu tutkimuksen tekemisestä ja tuloksista on tieteen koettelun ja kehittymisen ehto, ja samalla tieteen luotettavuuden tae. Tutkijoilta peräänkuulutetaan aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin tutkimustulosten esittäjinä kuin tietävinä kansalaisina. Mitä on se tieto, johon yhteiskunnassa nojaudutaan, jos tutkijat vetäytyvät norsunluutorneihinsa ja rajautuvat entisestään julkaisemaan vain yhteiskunnallista tietokirjoittamista turvallisempina pidettyjen kansainvälisten tiedelehtien sivuilla? Kyse on paitsi tieteestä ammattina ja yhteiskunnallisen ymmärryksen lähteenä, myös tutkijoiden inhimillisistä kokemuksista ja tunteista – niin ammatinharjoittajina kuin kansalaisina, yksilöinä, perheenjäseninä.
Tutkijoille turvaa yli rajojen
Käsillä on maailmanlaajuinen ilmiö. Tutkijat joutuvat muuttamaan kotimaastaan vainon tai sensuurin vuoksi. He saattavat tulla pidätetyiksi tai jopa surmatuiksi tutkiessaan aihepiirejä, joita pidetään kiellettyinä, kuten kävi helmikuussa ammattiyhdistysliikettä tutkineelle väitöskirjantekijälle Egyptissä.
Tieteentekijöiden turvallisuudesta ja tieteen moniäänisyydestä huolehtiminen ei kuulu vain yksittäisille tutkijoille ja tutkijayhteisöille. Olemme tilanteessa, jossa tieteen vapauden vaalimisen eteen tulee tehdä muutakin kuin reagoida yksittäistapauksiin. Jaettua vastuuta tieteen tekemisen ja tietokirjoittamisen vapaudesta tulee kantaa laajamittainen yhteiskunnallinen joukko, johon kuuluvat paitsi tiedeyhteisöt, myös tutkimuksen rahoittajat, sananvapauden puolesta työtä tekevät tahot ja tiedettä hyödyntävät kentät, mediasta viranomaisiin ja kansalaistoimijoihin.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja. Leena Suurpää on tehnyt yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kahdenkymmenen vuoden ajan aiheinaan moninaiset nuoruuden, monikulttuurisuuden ja (anti-)rasismin kysymykset. Suomen Akatemian hallituksen varapuheenjohtajan roolista käsin hän seuraa tutkijoiden sananvapautta myös tiederahoittajan näkökulmasta.
