Markéta Hejkalová: Pekingin taikuri (näyte romaanista)
Suomentanut Sampo Saari
Jasmine avasi hiljaa makuuhuoneen oven. Zhang nukkui yhä, autuaana ja luottavaisena, yksi käsi hellästi Jasminen tyynyllä, kuin silittäen hänen päätään unessa.
Jasmine astui hänen luokseen, mieli teki ravistella, mutta silittikin sitten vain kevyesti miehen hiuksia. ”Sinun täytyy nousta.” Jasmine olisi mieluiten käynyt uudelleen makuulle hänen viereensä ja siirtänyt hyväilevän käden tyynyltä päänsä päälle, kaulalleen, hartioille, kyljelle, mihin tahansa kohtaan ruumistaan, joka ei Zhangin ansiosta enää vaikuttanutkaan vanhalta ja rumalta. Hän tiesi, että jos hän nyt lähettää Zhangin pois, hän ei varmaankaan enää ikinä näe häntä. Mies katoaisi ihmisjoukkoihin pohjoisen aseman luona, johonkin Kiinan tuhansista loputtomista pikkukaupungeista, koska ennemmin tai myöhemmin hänet ajetaan Pekingistä, niin kuin ajetaan kaikki oleskeluluvattomat maalta tulleet työläiset, kun he ovat saaneet rakennettua sen mitä piti. Viimeistään olympialaisten jälkeen Zhang ajetaan pois, mutta vaikka hänen onnistuisikin jäädä Pekingiin, jos hän vaikka löytäisi toisen kunniallisen pekingittären, jolla ei todella olisi ketään muuta miestä ja joka menisi naimisiinkin hänen kanssaan, siinäkin tapauksessa Zhang katoaa Jasminelta, joka ei näe häntä enää koskaan. Jasmine ei koskaan enää painaudu häntä vasten, ihana hehku ei hyöy Jasminen yli, Zhangin käsi ei rauhoita hänen huolten painamaa päätään.
Mutta Jasmine ei voi muuta – keittiössä häntä odottaa Helmi, joka menetti isänsä ja jonka varmaankin siksi hylkäsi sulhanenkin, ja sairaalassa äiti – odottaa turhaan rahoja, jotka Jasmine tuo, tai jollei tuo, äiti kuolee.
”Sinun täytyy nousta ja lähteä”, hän sanoi ja ravisti Zhangia voimakkaammin. Zhang avasi silmänsä ja katsoi Jasminea ymmällään.
”Nukuin pommiin!” Zhang hyppäsi vuoteesta ja alkoi pukeutua ripeästi. ”Pitäisi jo olla työmaalla.”
”Hiljaa”, Jasmine nosti sormen huulilleen, ”sinun täytyy poistua hiljaa, koska… koska mieheni tuli takaisin”, hän päätti lauseen, koska mies vaikutti hänestä painavammalta syyltä poistua kuin tytär. Sillä välin kun Zhang pukeutui, Jasmine pakkasi hänen tavaroitaan nyyttiin. Mies seurasi häntä surullisella katseella, mutta pysyi vaiti.
Jasmine sitoi nyytin hitaasti. Hän tiesi, että tyttären luo keittiöön on palattava pian, muuten Helmi tulisi tänne. Samalla hän ei kuitenkaan halunnut hyvästellä Zhangia, ei halunnut että Zhang häviäisi eikä hän näkisi miestä enää koskaan.
”Soitellaanko?” hän kysyi ojentaessaan nyytin Zhangille. Mies katsoi häntä ymmällään, ikään kuin olisi äkkiä lakannut ymmärtämästä mandariinikiinaa. Kuinka he olisivat voineet soitella? Eikö nainen muka tiennyt, ettei maalta tulleilla työläisillä ole puhelimia, korkeintaan yksi kännykkä koko porukalla, jotta heihin saisi yhteyden, jos kotona sattuu jotain?
Jasmine otti pöydältä metrolipun ja kirjoitti siihen nopeasti numeronsa, kännykkänumeron, koska tämä asuntohan pantaisiin maan tasalle jo parin kuukauden päästä.
”Soita minulle”, hän toisti anovasti ja painautui tiukasti Zhangia vasten, vaikka tiesikin syvällä sisimmässään numerolappusen olevan pelkkä rauhoittava tabletti pahinta epätoivon aaltoa vastaan. Häntä alkoi kuitenkin heti hävettää − tässä hän ajattelee epätoivoa, kun keittiössä on Helmi odottamassa.
Silloin kuului kuinka avain kääntyi lukossa. He irrottautuivat saman tien toisistaan. Zhang vetäytyi takanurkkaan ja Jasmine avasi makuuhuoneen oven ja astui nopeasti eteiseen. Siellä hän tapasi Helmin, joka ilmeisesti oli kuullut avaimen kääntymisen keittiöön. Helmi katsoi häntä kysyvästi, mutta Jasmine ei selitellyt mitään, levitti vain kätensä ja kiirehti ovelle.
Sillä välin ovi avautui ja taikuri astui sisään matkalaukkuineen.
”Tulit takaisin”, Jasmine henkäisi hämmästyksestä, ”nyt jo?” Hän seisoi taikurin edessä. Hän ei uskaltautunut lähemmäs, muun muassa siksi, ettei mies haistaisi Zhangin tuoksua. Amerikkalaisissa elokuvissa, joita nykyään tuli toisinaan televisiosta, sellaista sattui.
”Miksen tulisi?” taikuri töksäytti. Hän ei tosiaankaan kaivannut kysymyksiä siitä, miksi oli palannut suunniteltua aiemmin, etenkään, kun läsnä oli Jasminen tytär. Mitä tytär täältä hakee, onko nyt muka kevätjuhlan aika?
”Tule, tule keittiöön, olemme juuri juomassa teetä, Meilin tuli käymään”, Jasmine sanoi ja otti taikuria kädestä ohjatakseen hänet mukaansa. Taikuri ei sietänyt Helmi-nimen käyttöä, koska Jasminelta oli kerran lipsahtanut, että nimen oli tyttärelle keksinyt Rong.
”Join teetä jo lentokoneessa, menen mieluummin pesulle”, taikuri sanoi ja irtautui Jasminen otteesta. Jasmine jähmettyi. Peseytyminen kyllä kävisi, mutta sitä ennen taikuri haluaisi riisuutua. Hän menisi makuuhuoneeseen hakemaan puhtaita alusvaatteita, mikä nyt neuvoksi? Tilanne muistutti vähän kansanteatterin farsseja − ehkäpä jonkin sentapaisen esittäminen olisi tuonut heille enemmän suosiota kuin kuluneet taikatemput. Jasmine toivoi äkkiä, ettei olisi pelkkä taikurin apulainen, vaan itse taikuri, joka voisi saada Zhangin katoamaan, heilauttaa taikasauvaa niin, että kaivinkone, joka purki vähitellen heidän katuaan, lähtisi liikkeelle ja haukkaisi ison palan makuuhuoneen ulkoseinää, silloin Zhang kyllä pääsisi jotenkin ulos. Taikuri ei saa nähdä häntä, muuten hän heittää minut ulos, ja Helminkin, takoi Jasminen päässä. Outoa ettei hän tullut ajatelleeksi yksinkertaisinta mahdollisuutta − sysätä kaikki tyttären niskoille. Tuon maalta tulleen työläisen toi tänne Meilin, olisiko minun pitänyt ajaa tyttäreni ulos? Helmi on älykäs, hän olisi tajunnut asian heti, eikä Zhangilta olisi kukaan kysynyt mitään. Zhang olisi heitetty ulos joka tapauksessa.
”Kylpyhuoneeseen on nyt menossa Helmi”, Jasmine keksi äkkiä, ja ajatus tuntui sillä hetkellä pelastukselta. Hän ei kiinnittänyt huomiota kasvavaan ärtymykseen taikurin katseessa. Hän työnsi yllättyneen Helmin nopeasti kylpyhuoneeseen ja ohjasi taikurin keittiöön.
”Istu toki, istu”, hän sanoi, kaatoi teetä ja auttoi jopa kengät jalasta, ”tuon sinulle heti… tohvelit”, ja katosi makuuhuoneeseen. Zhang odotti jo oven luona.
”Tule”, Jasmine kuiskasi, otti häntä kädestä, saattoi varpaisillaan ulko-ovelle, työnsi porraskäytävään ja sulki oven mahdollisimman varovasti. Samassa hänen sydämensä oli pakahtua siitä, ettei hän ollut suudellut Zhangia edes hyvästiksi – mutta se oli jo myöhäistä.
Murehtimiseen ei ollut nyt aikaa. Ennen kaikkea piti tuoda taikurille tohvelit ja Helmille pyyhe ja heti sen jälkeen tarkistaa, ettei makuuhuoneeseen ollut jäänyt jälkiä Zhangin vierailusta.
Ei ollut, nopealla silmäyksellä ei löytynyt mitään. Hän suoristi sänkyjen vuodevaatteet, avasi ikkunan. Hän kumartui vielä tarkistamaan, ettei sänkyjen alle vain ollut pudonnut mitään, mutta siellä ei ollut muuta kuin pölyhahtuvia − ja metrolippu, johon hän oli kirjoittanut numeronsa Zhangille, ikään kuin numeroa voisi halata ja hyväillä, rakastella numeron kanssa. Kaiken lisäksi numero oli ihan tavallinen, siinä ei ollut yhtään kahdeksikkoa.
Epätoivoon ei ollut nyt aikaa. Hän palasi keittiöön ja laittoi tohvelit taikurin jalkaan.
”Tohvelit osaan laittaa itsekin”, taikuri murahti, mutta nyökkäsi tyytyväisenä. ”Mitenkäs äitisi?” hän jopa kysyi rajoittaakseen uteluita Hongkongista ja siitä, miksi oli palannut sieltä niin aikaisin – jopa niin yksinkertainen nainen kuin Jasmine saattaisi aikanaan oivaltaa, että suursuosion vuoksi esiintyjän vierailua pidennetään, ei lyhennetä.
Markéta Hejkalová (s. 1960) on tšekkiläinen kääntäjä, kirjailija ja kustantaja sekä Tšekin PEN:in varapuheenjohtaja. Hän toimi vuosina 1996-1999 kulttuuriattaseana ja konsulina Tšekin suurlähetystössä Helsingissä. Hejkalován kaunokirjalliset teokset käsittävät romaaneja, novelleja, tietokirjallisuutta sekä lastenkirjan. Hän on kääntänyt suomesta tšekiksi muunmuassa Leena Lehtolaisen ja Mika Waltarin teoksia sekä kirjoittanut Waltarin elämäkerran, joka on sittemmin käännetty myös englanniksi.
