Tuohon mennessä olimme jo tottuneet jatkuvaan tarkkailtavana olemiseen. Jossain vaiheessa jouduin tekemään virallisen valituksen syyttäjänvirastoon, kun kolmena perättäisenä päivänä jopa kuusi siviilipukuista poliisia seurasi minua ja ystävääni kaikkialle.
Olisiko sinusta jännittävää, jos näkisit kaksi ihmistä kotisi ovella kolmen päivän ajan? Tapaat ystäväsi ja näet samat ihmiset istumassa kahvilassa viereisessä pöydässä. Sitten ystäväsi sanoo, –Tutkitaanpa heitä hieman. Vaihdat suuntaa ja mitä näetkään. Kiertolaiset muuttavat suuntaa hekin ja tulevat perääsi uudestaan ja uudestaan… Kun kyllästyt perin pohjin heidän röyhkeään typeryyteensä, laadit syyttäjänvirastoon virallisen valituksen. Kerrot siinä avoimesti, että heidän tarkkailunsa on liian näkyvää ja että haluaisit tietää, oliko seuranta järjestetty osana jotain toista teihin kohdistuvaa tutkintaa.
Siihen mennessä vastustajamme olivat täysin tietoisia siitä, että tekemämme tutkimus kansainvälisen oikeuden soveltamisesta Tšetšenian aseellisen konfliktin arviointiin saattoi hyvin toimia laukaisijana asetelmassa, jossa maa alkaisi vajota heidän jalkojensa alla. Koska he pääsivät nyt käsiksi tuottamaamme materiaaliin, he tunsivat projektin sisällön. Heidän ei tarvinnut salata syitä kiinnostukseensa meitä kohtaan.
***
Minäkään en ollut henkilökohtaisesti mitenkään suosittu poliittisen poliisin väen keskuudessa, koska he epäilivät minun levittävän tietoja heistä. Heidän näkökulmastaan raskauttava tekijä oli englannin kielen taitoni, jota itse asiassa käytinkin levittääkseni heistä sanaa.
– Etkö voisi lakata tekemästä meistä niin kuuluisia? yksi heistä kysyi kotietsinnän aikana 7. lokakuuta 2007. Itse asiassa he olettivat perustellusti, että minulla oli osuutta heidän paljastamiseensa. En tosiaankaan epäröinyt nimetä niitä, jotka pursuivat intoa nujertaa meidät.
Vuonna 2006 minut yllättäen kutsuttiin poliittisen poliisin päämajaan Nižni Novgorodiin. Päämaja sijaitsi erillään sekä tavallisesta poliisista että FSB:stä. Aina kun ohitin 1800-luvulta peräisin olevan kaksikerroksisen kartanon, jota tämä poliittisen poliisin erikoisyksikkö miehitti, tunsin sääliä taloa kohtaan. Siitä tulisi hurmaava ravintola tai samantyyppinen majatalo, jollaisia olin nähnyt Italiassa ja Irlannissa. Mutta sen kohtalona oli majoittaa vartijoitamme.
Koska saamani kutsu oli virallinen, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla paikalle. Sisältä talo oli hämärä. Se oli tupakan, alkoholin ja pölyn tuoksun kyllästämä. Vaikka oli lauantai, poliittisen poliisin agentit odottivat minua.
Minut johdatettiin suureen huoneeseen. Pöydällä oli paperipinoja. Järkytyin nähdessäni, että seiniä koristi kaksi vierekkäin sijoitettua muotokuvaa. Ensimmäisessä oli Felix Dzeršinski, vallankumouksen jälkeisen kostojärjestelmän perustaja. Hänen naapurinaan oli yksi KGB:n johtajista ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä viimeiset vuotensa toiminut Juri Andropov.
***
Huoneessa oli kaksi poliittisen työntekijää. Toinen heistä istui pöydän ääressä. Toinen nojasi kirjahyllyyn. Kummallakaan ei ollut päällään univormua, vain tavalliset vaatteet. Kumpikaan ei esitellyt itseään. Kumpikin hymyili astuessani sisään, mutta heidän hymynsä olivat vihamieliset. Minua pyydettiin istumaan.
Heti istuuduttuani keskustelukumppanini kollega lähestyi minua takaapäin. Hänellä oli päällään valkoinen paita ja vyötäröllään asekotelo. Hän seisoi ääneti takanani. Kuulin ja tunsin hänen hengityksensä takaraivossani.
***
Mistä oli kyse? Uhkauksesta? Varoituksesta? Itse asiassa keskustelu oli minun nähdäkseni täysin merkityksetön. Pöydällä näkemäni paperipino osoittautui sadoiksi kirjeiksi, jotka oli lähetetty Moskovan pääsyyttäjänvirastoon. Kirjeet liittyivät toistuviin tappouhkauksiin, joita olin saanut vuonna 2005. Moskovasta kirjeet oli vain lähetetty eteenpäin Nižni Novgorodin poliittisen poliisin yksikköön ”jatkotutkimuksia varten”. Kirjeet oli toimitettu eteenpäin juuri niille ihmisille, joiden arvelin esittäneen uhkaukset.
– Näetkö nämä kirjeet?
– Toki. Miten niin?
– Voisitko kertoa tukijoillesi, että me emme ymmärrä vieraita kieliä? Mitä järkeä on lähettää meille satoja kirjeitä, joita emme koskaan lue? Jos tukijasi haluavat meidän ymmärtävän mistä he kirjoittavat, voisivatko he lähettää käännökset?
– Ilman muuta. Kerron tämän heille.
– Tai, jos olisit niin ystävällinen, voisit kääntää kaikki nämä kirjeet meille nyt?
– Se ei taida olla mahdollista. Mutta lyhyesti sanoen melkein kaikissa niissä vaaditaan turvaamaan Stas Dmitrijevskin ja minun fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus.
– OK. Teemme parhaamme ”turvataksemme” sen, vastasi mies pöydän toisessa päässä, kun taas hänen kollegansa hengitti niskaani käsi aseellaan.
Kaiken tämän taustalla Venäjän lainvalvontaviranomaiset jatkoivat yhteistyönsä lujittamista muotokuvissaan.
Ote Oksana Tšelyševan kirjasta ”He seurasivat minua kadulla” (Into Kustannus 2012). Suomentanut Anu Harju.
Suomen PENin turvakaupunkikirjailija Oksana Tšelyševa. Kuva Kristina Carlson.
Oksana Tšelyševa (s. 1968) on venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut Suomessa vuodesta 2008, koska hänen turvallisuutensa Venäjällä on uhattuna. Hän on Suomen PENin turvakaupunkikirjailija Helsingissä.
Marie-Claire nosti hänet vuonna 2011 maailman 50 rohkeimman naisen listalleen. Vuonna 2006 hän sai yhdessä kollegansa Stanislav Dmitrijevskin kanssa Amnesty Internationalin Ihmisoikeusjournalismin erikoispalkinnon.
