Baskit ovat puhuneet kieltään hallitsemallaan alueella – ja paljon laajemmalla alueella Espanjassa ja Ranskassa – ammoisista ajoista asti. Espanjassa, gasconin murteessa, aragoniassa ja jopa joissakin katalaanin muodoissa näkyy selvä baskikielen vaikutus.
Kielitieteilijät ovat yrittäneet todentaa baskikielen yhteyksiä useisiin kieliin. Teorioita riittää: kieltämme on yritetty yhdistää berberikieliin, iberian kieleen, kaukasialaisiin kieliin ja muihin vähemmän tutkittuihin eurooppalaisiin kieliin, kuten etruskiin tai Skotlannissa puhuttuun piktin kieleen. Tutkimuksia ovat tehneet pikemminkin ulkomaalaiset kuin paikalliset kielitieteilijät – jälkimmäiset ovat olleet enimmäkseen skeptisiä tällaisten teorioitten suhteen. Yhdenkään teorian pohjalle ei näytä löytyneen tarpeeksi todistusaineistoa, ja kielitieteilijät luokittelevatkin baskin ”isolaattikieleksi” eli tietyn alueen alkuperäiskieleksi, jolla ei ole läheistä yhteyttä mihinkään toiseen tunnettuun kieleen. Baski on Länsi-Euroopassa puhuttujen esi-indoeurooppalaisten kielten viimeinen yhä elossa oleva jälkeläinen.
Roomalaisten välinpitämättömyys baskialuetta kohtaan sekä Rooman valtakunnan romahtaminen – pikemmin kuin myytti baskien voittamattomuudesta – mahdollistivat baskikielen säilymisen. Itse asiassa kontakti ja yhteiselo roomalaisten kanssa oli jatkuvaa. Vaikka kieli siis onkin eristäytynyt, sen puhujayhteisö ei sitä ole koskaan ollut. Baskimaa on itse asiassa yksi tärkeimmistä läpikulkualueista Afrikasta ja Iberian niemimaalta maateitse Länsi- ja Pohjois-Eurooppaan matkustaville, ja toisaalta baskimerimiehet ovat vierailleet useimmissa maailman satamissa. Pohjois-Atlantilla ei juurikaan enää ollut salaisuuksia niille ensimmäisille valaanpyytäjille, jotka perustivat kauppasatamia Newfoundlandin alueelle 1500-luvulla, sillä he olivat siinä vaiheessa purjehtineet jo vuosisatojen ajan Britannian ja Islannin rannikoilla.
Ensimmäisten Akvitaniasta löytyneitten varhaisbaskiksi kirjoitettujen seinäkaiverrusten jälkeen kieli nousi taas esiin 900-luvulla romaanisilla kielillä kaiverretuissa San Millanin (nykyinen La Riojan maakunta) glossissa. 1900-luvulle asti kirjoitettua tekstiä on kuitenkin löydettävissä hyvin vähän. Vuonna 1545 julkaistiin ensimmäinen baskinkielinen kirja, jonka kirjoitti Bernat Etxepare. Hän oli kotoisin Ala-Navarrasta, joka oli viimeinen baskimaan itsenäisyyden jäänne sen jälkeen, kun Kastilia oli valloittanut muun Navarran vuonna 1512. Vuonna 1568 ilmestynyt Joanes Leizarragan Uuden testamentin käännös loi pohjan baskin kirjakielelle seuraavien vuosisatojen ajaksi. 1900-luvulle asti kirjoitettua baskia käytettiin lähinnä uskonnollissa yhteyksissä.
Vuoden 1789 Ranskan vallankumous sekä 1800-luvun karlismisodat johtivat baskimaakuntien itsehallinnon menettämiseen; ne sisällytettiin uusiin keskushallinnollisiin Ranskan ja Espanjan valtioihin. Samoihin aikoihin monet eurooppalaiset kirjailijat ja tutkijat ihastuivat Baskimaahan ja sen kieleen, ennen kaikkea Wilhelm von Humboldt, Victor Hugo ja Louis-Lucien Bonaparte, joka laati vuonna 1863 ensimmäisen baskimurteitten kartan. Monet näistä murteista ja alamurteista ovat kuolleet, ennen kaikkea Navarrassa. Samaan aikaan baskimaahan saapui eurooppalainen romantiikan kausi. Oksitanialais-provencelaisia ”kukkapelejä” (Jocs florals) mukaillen järjestettiin vastaavia tapahtumia, ensin Baskimaan pohjoisosissa ja sittemmin etelässä. Agosti Xaho ja Anton Abadia ovat esimerkkejä kirjailijoista, jotka edistivät baskikirjallisuutta ja uusia poeettisia muotoja sekä järjestivät myös kulttuuritapahtumia. Xaho perusti ensimmäisen sanomalehden vuonna 1846; sitä julkaistiin vain kolme numeroa. Kaliforniaan muuttaneiden emigranttien vuoro tuli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Pohjois-Baskimaa sai todistaa Eskualduna-viikkolehden syntymistä (lehden korvasi Herria vuonna 1944).
Baskitapojen katoaminen johti teollistumisen alkusysäykseen Bilbaossa. Pian tämän jälkeen saapui aalto baski- ja espanjalaismaahanmuuttajia, minkä seurauksena syntyi kaksi uutta ideologiaa: sosialismi ja baskinationalismi. Edellistä ohjasi selvästi espanjalainen lähestymistapa, ja se halusi kieltää baskin kieleltä kaikki erityisoikeudet. Jälkimmäinen taas kehittyi karlismista, mutta päätyi selvästi vastustamaan sitä; sitä leimasi alusta asti katolinen ja etninen lähestymistapa. Sabino Arana perusti Baskien kansallispuolueen (EAJ-PNV) vuonna 1895. Hän kuoli vuonna 1903, mutta hänen ajatuksensa levisivät vauhdilla: ensin Vizcayan maakuntaan, myöhemmin Guipúzcoaan ja sitten hitaampaa tahtia koko Baskimaahan.
Baskikielen airueeksi valittiin Bilbaossa pappi Resurreccion Maria de Azkue, jonka tärkein panos kielen hyväksi oli valtava sanakirja. Azkuesta tuli vuonna 1918 ensimmäinen Euskaltzaindian eli Baskin kielen kuninkaallisen akatemian puheenjohtaja. Baskikulttuurin renessanssi vahvistui. José Antonio Primo de Riveran lyhyt diktatuuri keskeytti tämän kehityksen muutamiksi vuosiksi ennen 1930-luvulla seurannutta todellista räjähdystä Espanjan toisen tasavallan ja Baskimaan itsehallintovaateiden myötä.
Baskinkielinen koulutus alkoi 1800-luvun lopulla Azkuen järjestämänä. Ensimmäinen ikastola (baskikoulu) perustettiin Donostiassa vuonna 1914, ja pian perässä syntyi kymmenittäin maaseutukouluja. Uutta oppimateriaalia kirjoitettiin ja julkaistiin. Tunnetuin oppikirja on värikäs teos nimeltään Xabiertxo, ihastuttava kirja josta näkyi, kuten ikastoloistakin, uusimmat eurooppalaiset pedagogiset suuntaukset.
Lizardi – joka oli baskikirjallisuuden uuden nousukauden arvostetuin runoilija Lauaxetan (Estepan Urkiaga) ohella – kyseli vuonna 1929 baskikielisen päivälehden perään. Hän ei koskaan saisi nähdä tämän toteutuvan, sillä hän kuoli vuonna 1933. Molemmat Lizardi ja esityiseti Lauaxeta toivat baskikirjallisuuteen uusia tuulia Euroopasta saamiensa vaikutteiden, kuten modernismin, hengessä. Lauaxeta, joka sai paljon vaikutteita Federico García Lorcalta, julkaisi kaksi tärkeää teosta: Bide barrijak (”Uusia tapoja”) ja Arrats beran (”Hämärän aikaan”).
Kenraali Francisco Francon vallankaappaus vuonna 1936 vei Espanjan kolme vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Baskimaa pysyi uskollisena demokraattiselle tasavallalle, ja lokakuussa perustettiin ensimmäinen itsevaltainen hallitus. Hallitus on keskitetty toimeenpanoelin, jonka puheenjohtajana toimi baskinationalisti Jose Antonio Agirre. Hallitukseen mahtui erilaisia ideologioita: konservatismia ja katolista nationalismia sosialismin ja kommunismin ohella. Vallankaappaajat tappoivat tuhansia ihmisiä, ja monet muut pakenivat ja etsivät suojapaikan joko Baskimaan Ranskan-puoleisesta osasta tai Vizcayan maakunnasta, läntisimmästä osasta, jossa sotarintama oli rauhallinen. Lokakuussa 1936 baskikulttuurin edistäjänä tunnettu Aiztol pidätettiin: häntä kidutettiin rankasti ja hänet teloitettiin ampumalla.
Eguna (Päivä) oli ensimmäinen päivittäin ilmestyvä sanomalehtemme, joka perustettiin vuonna 1937. Lehti keskittyi sota-aiheisiin ja sitä myytiin niissä kaupungeissa ja kylissä, jotka yhä olivat vapaita, ja sitä jaettiin sotatantereilla ilmaiseksi gudareille (baskisotilaille). Lehteen kirjoittivat kaikista tärkeimmät kirjoittajamme.
26. huhtikuuta natsien kondorilegioona pommitti ja poltti baskien pyhän kaupungin Guernican. Fasistit syyttivät rikoksesta ”punaisia”. Eteläafrikkalais-brittiläinen toimittaja George Steer paljasti totuuden Timesissa, ja Pablo Picasson maalaus teki tapahtumasta maailmankuulun. Myös baskilainen runoilija ja toimittaja Lauaxeta vei Guernicaan kaksi ranskalaista toimittajaa 28. huhtikuuta, jolloin francoistit tulivat kaupunkiin ja pidättivät hänet. Hän sai surmansa kesäkuussa, muutamaa päivää sen jälkeen kun baskien taloudellinen pääkaupunki Bilbao oli kaatunut 19. kesäkuuta. Eguna, sanomalehti joka oli perustettu uudenvuodenpäivänä Lauaxetan ansiosta, julkaisi viimeisen numeronsa 13. kesäkuuta. Baskit eivät tulisi tämän jälkeen saamaan omaa sanomalehteä 53 vuoteen, ei ennen vuotta 1990, jolloin peurstettiin Eukaldunon Egunkaria.
Tapahtumia seurasi ankara sorron aika, jolloin tuhansia ihmisiä pidätettiin, teloitettiin ja karkotettiin maasta. Toivo liittoutuneiden avusta demokratian palauttamisessa haihtui pian, kun Yhdysvallat alkoi luopua Francon hallinnon saarrosta, joka päättyi vuonna 1948. Näin Yhdysvallat suosi rikollista fasistihallintoa demokratian sijaan. Taustalla oli kommunismin pelko.
Ensimmäiset maanalaiset liikkeet saivat alkunsa hyvin pian: yleislakko halvaannutti Bilbaon vuonna 1947. Siihen mennessä Elbira Zipitria opetti San Sebastiánissa joitakin täyttä luottamusta nauttivien perheitten lapsia. Espanjan perinteinen välinpitämättömyys koulutusta kohtaan mahdollisti tällaisten yksityiskoulujen avaamisen, ensin kotioloihin ja myöhemmin oppilasmäärien kasvaessa tiettyjen instituutioiden suojissa – erityisesti katolisen kirkon ja muutaman baskikieltä tukevien pappien (virallinen Espanjan kirkko oli kuitenkin liittoutunut hallinnon ja diktaattorin kanssa). Baskiperheet tapasivat keskenään ja etsivät lähiseuduilta kouluihin opettajia (käytännössä aina nuoria naisia). Kouluista on tullut hyvin arvostettuja, mutta ne ovat yhä osuuskuntia, joitten omistajina ovat vanhemmat.
1950-luvulla nähtiin baskikulttuurin hidas uudelleensyntyminen: maanpaossa olleet Txomin Peillen, Jokin Zaitegi, Andima Ibiñagabeitia, Jon Mirande ja muut perustivat Baskimaan PENin, ja samat ihmiset alkoivat tehdä Euzko-Gogoa-lehteä.
Samalla kun näitä vaatimattomia askelia otettiin maanpaossa, itse Baskimaassa maan kulttuuri oli täydellisessä pimennossa. Vuoden 1952 paikkeilla Bilbaossa alkoi kokoontua maanalainen kulttuuriryhmittymä Ekin. Ryhmän jäsenet hylkäsivät pian Baskien kansallispuolueen, jonka ne katsoivat maasta karkotettujen tavoin vieraantuneen todellisesta Baskimaasta. Tämä nuori sukupolvi jatkoi toimintaansa, ja Ekin kehittyi ETAksi (Euskadi ta Askatasuna, ”Baskimaa ja vapaus”), joka kritisoi Baskien kansallispuolueen toimettomuutta diktatuurin edessä ja sitä, että baskikielen annetaan kadota. Käytännössä ETA syytti kansallispuoluetta siitä, että se tyytyi vain odottamaan Francon luonnollista kuolemaa.
Ikastola-liikkeen levitessä yhtenäisen baskikielen tarve kävi selväksi. Runoilija Gabriel Aresti syntyi Bilbaossa baskiperheeseen, jossa hänelle ei opetettu kieltä. Hän oppi sen kuitenkin teini-ikäisenä ja toi sittemmin baskikirjallisuuteen yhteiskunnallisen runouden. Hänen säkeensä pohjautuivat perinteisten maatalous- tai kalastusalueitten sijaan Bilbaon kaupunkiin, ja runojen päähenkilöinä olivat usein tavalliset baski- tai espanjalaislähtöiset työläiset, jotka työskentelivät telakoilla ja elivät työläiskortteleissa pienenpienissä asunnoissa. Samaan aikaan hän kirjoitti baskikieltä, joka muistutti hyvin paljon yhä syntymätöntä yleisbaskia.
Toinen keskeinen hahmo baskikielen kehityksen ymmärtämisessä yli 50 vuoden ajalla on Jose Luis Alvarez Enparantza, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellä Txillardegi. Hän asetti kielikysymyksen baskien kansallisliikkeen keskiöön, ja hänen myöhemmät sosiolingvistiset ja murteita käsittelevät tutkimuksensa olivat hyvin arvostettuja, vaikkakin hänen poliittinen asemansa merkitsi sitä, ettei hänestä koskaan tulisi Euskaltzaindian jäsentä.
Itse asiassa baskikielessä ei ole sanaa, jolla voitaisiin viitata baskeihin etnisenä ryhmänä. Sana euskaldun muodostuu sanasta euskara, ’baskikieli’, ja possessiivisuffeksista –dun, ja merkitsee siten ihmistä jolla ”on” baskin kieli. Näin ollen kuka tahansa voi olla taustastaan riippumatta euskaldun, kunhan vain puhuu baskikieltä.
Txillardegi julkaisi vuonna 1957 teoksen Leturiaren egunkari ezkutua (”Leturian salainen päiväkirja”), joka oli ensimmäinen moderni baskiromaani ja jossa näkyi vaikutteita ranskalaisesta eksistentialismista. Pian tämän jälkeen Txillardegi joutui muuttamaan maasta – ja tulevina vuosikymmeninä myös tuhannet muut – johtuen hänen hallinnonvastaisista toimistaan ja yhteyksistään ETAan. Aseistettu järjestö aloitti aseistetun kampanjansa pienin tuhotöin ja pommein.
1968 oli Euroopassa tärkeä vuosi (Pariisi, Praha), ja niin myös Baskimaassa. Gipuzkoan vuoristossa sijaitsevassa Arantzazun pyhätössä pidetyssä kokouksessa luotiin muodollinen pohja euskara batualle, yhtenäiselle baskikielelle. Koldo Mitxelena sai vastuun aiemmissa kokouksissa – eritoten Bayonnessa vuonna 1964 – tehtyjen sanastollisten ja kieliopillisten päätösten esiinkirjoittamisesta.
Samaan aikaan Baskimaassa, eritoten Vizcayassa ja Guipúzcoassa, oli nousemassa täysi kapina. Espanjan hallinto määräsi poikkeustilan molempiin maakuntiin. Hallinnonvastainen toiminta ilmeni lakkoina, opiskelijoiden mielenilmauksina ja ETAn aseistettuina toimina, ja se ulottui myös kulttuurin saralle kuten ikastoloihin ja euskaltegi-aikuiskouluihin, joissa baskikieltä taitamattomat – joko alkuperäisasukkaat tai maahanmuuttajat – opettelivat kieltä, kuten myös ne puhujat, joita ei koskaan ollut opetettu kirjoittamaan äidinkieltään.
Francon kuoleman jälkeen luovuus alkoi kukoistaa. Itsehallintovaateet liittyivät saumattomasti suuriin festivaaleihin ja baskikieltä tukeviin mielenosoituksiin, kuten Bai euskarari (”Kyllä baskikielelle”) vuonna 1978. Txillardegi perusti baskikielen puolesta toimivan aktivistijärjestön Euskal Herrian Euskaraz (”Baskimaassa baskikielellä”), jonka toimiin kuului esimerkiksi ranskan- tai espanjankielisten katukylttien sprayaaminen ja kampanjat, joiden tavoitteena oli oikeus saada käyttää baskikieltä lääkäreitten ja oikeuslaitoksen kanssa asioidessa.
Ikastolat alkoivat myös järjestää vuotuista rahankeräystapahtumaa, joka pidetään yhä viisi kertaa vuodessa (kerran kussakin neljässä eteläisessä maakunnassa ja kerran yhdessä pohjoisessa ikastolassa). Jokaiseen festivaaliin osallistuu noin 80–120 000 ihmistä.
Aikuisopetusta alkoi järjestää AEK-koulutusjärjestö, jolla on yhä yli sata koulutuskeskusta ympäri maata. Keskuksissa on tuhansia opiskelijoita. Rahoitussyistä AEK päätti olla järjestämättä yksittäistä yhden päivän festivaalia, vaan keskeytyksettömän, yhdeksän päivän ajan ympäri maata risteilevän juoksutapahtuman. Tuhannet kielen kannattajat juoksevat öin ja päivin siirtäen kädestä käteen puista kapulaa, joka symboloi kieltä ja johon on kiinnitetty Baskimaan lippu sekä salainen viesti, joka luetaan vasta juoksun päätyttyä. Kyseessä on yksi maan liikuttavimmista tapahtumista, ja muutkin pienet eurooppalaiset kansat, kuten irlantilaiset ja bretagnelaiset, ovat ottaneet sen mallin käyttöön.
Kolme läntistä maakuntaa sai itsehallinnon vuonna 1980. Navarra jäi itsehallinnon ulkopuolelle ja vaille oikeutta päättää tai äänestää omasta statuksestaan. Baski tunnustetaan näissä maakunnissa toisena virallisena kielenä, kun taas espanja on virallinen kieli koko maassa. Espanjan perustuslaissa määrätään, että kaikilla espanjalaisilla ”on velvollisuus tuntea kielensä ja oikeus käyttää sitä”, kun taas muitten virallisten kielten (baskikieli, katalaani ja galicia) kohdalla kyseessä on pelkkä oikeus. Kansalaisten teoreettinen oikeus käyttää baskikieltä hallinnon kanssa asioidessa ei kuitenkaan toteudu kovin usein: terveydenhuolto- ja poliisilaitosta arvostellaan usein siitä, ettei niillä ole käytössään baskinkielisiä lääkäreitä tai poliiseja. Yksikielisten virkamiesten töykeys saa monet vaatimaan oikeuksiensa toteutumista.
Koulutus Baskien itsehallintoalueella järjestettiin kolmen mallin, A-, B- ja C-mallin mukaan. Ensimmäisessä opetuskielenä on espanja, ja baskikieli pelkästään erillisenä oppiaineena. D-mallissa tilanne on päinvastainen. B-mallissa opetuskielenä käytetään molempia kieliä, ja baskikielen osuus on koulusta riippuen suurempi tai pienempi. Systeemi ei selvästikään onnistunut tavoitteessaan tehdä jokaisesta oppilaasta kaksikielistä kouluiän loppuun mennessä: siinä missä kaikki D-mallin käyneet puhuvat täydellistä espanjaa, hyvin harva A-mallin käynyt saavuttaa sujuvan baskintaidon. Hallituksen haluttomuus luopua epäonnistuneesta A-mallista kohtasi kuitenkin vanhempien vastarinnan: nykyään yli 80 prosenttia vanhemmista lähettää lapsensa baskipainotteisiin D-mallin kouluihin.
Puolet Baskimaasta kattavassa Navarrassa tilanne on kehittynyt eri tavalla: siellä baskikielelle on myönnetty virallisen kielen asema vain pienellä alueella, jossa kieltä puhutaan eniten. Suurinta osaa muusta Navarrasta kuvataan ”ei-baskinkielisenä” alueena, ja siten kieltä ei ole siellä tunnustettu. Näitten rajalinjojen väliin jää pääkaupunki Pamplonan liepeillä niin sanottu ”seka-alue”, jossa baskikieli on osittain tunnustettu. Sadat mielenosoitukset ja vetoomukset baskikielen virallistamisen puolesta eivät ole saaneet vastakaikua hallitukselta, joka on radikalisoinut asenteet kieltä kohtaan. Epävirallisella alueella olevat baskikoulut joutuvat selviämään epävarmoissa olosuhteissa, ja jopa tapauksissa, joissa kaikki vanhemmat ovat vaatineet baskinkielistä koulutusta, lapset on jouduttu lähettämään kilometrien päähän kouluun onnettomuusriskin uhalla. Navarrassa ei myöskään voi katsoa baskien tv-kanavaa, ja yritys luoda katsomisen mahdollistava lähetystekniikka on kohdannut hallituksen vastustusta siinä määrin, että asia on viety Madridissa oikeuteen – samaan, jossa käsitellään terrorismisyytteitä.
Ranskan puolella tilanne on varsin toisenlainen. Toisin kuin Baskimaan eteläosa, Ranskan-puoli on ollut maatalous- ja turistialuetta, josta on ollut suurta muuttoliikettä sisämaasta rannikolle ja kaupunkeihin, kuten Bordeaux’hin ja Pariisiin. Ensimmäisen maailmansodan myötä Ranskassa nähtiin baskikansallismielisyyden nousua. Kuten usein kuulee kerrottavan, ne jotka menivät puolustamaan Ranskaa osaamatta baskia, palasivat (ne jotka palasivat) vahvasti kieltä tukien. Mutta Ranskan koulutussysteemillä – jolla ei ole ollut taakkanaan Francon hallinnon sortoa – on ollut suuri rooli kielen leviämisen estämisessä. 1940- ja -50-lukujen jälkeen monissa perheissä lakattiin puhumasta baskia lapsille, jotta nämä säästyisivät nöyryytyksiltä ja rangaistuksilta, joita heidän vanhempansa olivat joutuneet kärsimään sen vuoksi, etteivät puhuneet kunnolla ranskaa.
Baskiliike erilaisten kieli- tai kulttuurijärjestöjen ja ikastolien muodossa nähtiin pitkään ”Espanjan kysymyksenä” liittyen pohjoisessa eläviin pakolaisiin. Baskikieli oli vahvasti elossa, ja sitä käytettiin kirkossa ja perhepiirissä; viikkolehti Herriaa julkaistiin, mutta lehti jouduttiin lopettamaan valtion puututtua asiaan. Itsasun kylässä juhlittiin baskien kansallispäivää vuonna 1964, ja tapa alkoi hitaasti levitä. Pieni osa kansaa teki työtä erilaisilla kentillä ikastoloista euskaltegeihin ja poliittisista puolueista pakolaisten tukitoimiin.
Ranskan puolella baskiliike alkoi kuitenkin hitaasti kulkea omaa tietään. Ikastoloita avattiin lisää, ja baskipuolueet, jotka saavuttivat jopa 10–15 prosentin kannatuslukuja, onnistuivat viemään itsehallintovaateet – tai ainakin baskimaakuntavaateet – ja kielikysymyksen keskustelun keskiöön. Virallinen baskikulttuurin instituutti on perustettu, ja edustajien neuvosto ja kehitysneuvosto, joitten jäsenistä valtaosa on ranskalaisia konservatiiveja ja sosialisteja, ovat tukeneet ajatusta perustaa erillinen, baskikielen virallisesti tunnustava Baskimaan instituutti (nykyään se on sulautettu Gascognen alueella sijaitsevan Béarnin maakunnan insituuttiin Pyrénées-Atlantiquesin departementissa). Ranskan uusi presidentti François Hollande on luvannut, että Ranska ratifioi alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan. Instituuttia koskevat vaatimukset aiotaan nostaa esiin Pariisissa myöhemmin vuonna 2012.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että Baskimaa on saapunut 2000-luvulle jokseenkin vahvana, mutta sen tulevaisuus on kaukana turvatusta. Vaikka uusi sukupolvi läntisellä itsehallintoalueella onkin suurimmalta osin kaksikielistä, kokemus on selvästi näyttänyt, ettei koulutus – vaikka onkin välttämättömyys – ole itsessään ratkaisu, ellei sen myötä toteuteta monia muita koulupäivän jälkeisiä lapsille ja nuorille suunnattuja aktiviteetteja.
Navarra on säilyttänyt baskinpuhujansa, mutta puhujien määrä ei ole merkittävästi noussut. Jää nähtäväksi, saako kieli uuden rauhanprosessin ja baskipuolueitten nousun myötä parempia järjestöjä puolestapuhujikseen.
Pohjoinen (Ranskan) Baskimaa on kokenut suurta tappiota hyvin lyhyessä ajassa. Kaksi sukupolvea erottaa käytännössä yksikielisen baskisukupolven näiden lapsenlapsista, jotka puhuvat vain ranskaa. Menetämme jatkuvasti näitä iäkkäitä baskinpuhujia, mutta yhä useammat lapset käyvät baskikouluissa eivätkä baskikieleen ja -kulttuuriin liittyvät aktiviteetit ole enää vain Espanjan-puolen asia – tapahtumat ovat hyvin suosittuja, ja niihin osallistuu paljon myös ranskankielistä, mutta baskikieltä tukevaa kansanosaa. Tulevat vuodet näyttävät, onko toimiin ryhdytty ajoissa vai liian myöhään.
Suomentanut Marianna Kurtto
Urtzi Urrutikoetxea (s. 1977) on Baski PENin presidentti, kirjailija ja toimittaja. Urrutikoetxea on julkaissut niin lyriikkaa ja proosaa kuin pari matkakirjaa ja tutkimuksia baskilaisesta suullisesta improvisoidusta runoudesta (bertsolaritza, säettä merkitsevästä sanasta bertso).
