Lue Nataliya Teramaen essee ukrainaksi.
Vieraaseen maahan muutettuaan alkaa automaattisesti etsiä kosketuskohtia uuteen ympäristöön. Mitä tiesin Suomesta heti tänne tultuani? Stereotyyppinen ”tuhansien järvien, saunan ja joulupukin maa” huokuu uuteen tutustumisen taikaa, mutta ei luo pohjaa asettumiselle. Eipä kannustanut myöskään kielikursseilla toisteltu hurja lause ”suomea on vaikea oppia, koska se on niin erilaista”. Mutta minä keksin, miten näistä kliseistä pääsee irti: aloin etsiä yhtymäkohtia suomen ja ukrainan väliltä. Ensimmäinen oli lapsenomaisen hassu.
– Miksi nämä miehet käyttävät niin usein sanaa ”paska”? kysyin tutuilta ukrainalaisilta, jotka ovat asuneet Suomessa kymmenisen vuotta.
– Oijoi, kuulin monimielisen vastauksen. – Sillä ei ole mitään tekemistä meidän perinteisen pääsiäisleipämme paskan kanssa. Paska on kirosana, tarkoittaa sontaa.
Toinen yritys onnistui paremmin. ”Sipuli”, luki hintalapussa, jonka yläpuolella kohosi kauniita kullankeltaisia sipulivuoria. ”Herranen aika! Ihan kuin meidän tsybulja!” riemastuin. Tervehdys ”Hei!” – niinhän mekin huudahtelemme. Ja rakenne ”minulla on” luonnistuu paremmin, kun muistaa ukrainan vastaavan u mene je. Kieltemme yhtäläisyyksiä etsiessäni löysin uudestaan kodin tunnun kaukana pohjolassa.
Äidinkieli on se etanan kuori, jota aina kantaa mukanaan, menipä minne tahansa. Siihen voi piiloutua, kun käsittämättömässä ympäristössä tulee vaikea olla. Silloin haen kirjoja Suomalaisen kirjallisuuden seurasta – onneksi FILIllä on käännösohjelma – ja uppoudun suomalaiseen maailmaan ukrainaksi: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Leena Lehtolaisen Kuparisydän, Arto Paasilinnan Ulvova mylläri, Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta ja – hyvänen aika! – Jäniksen vuosi, jonka muistat 2000-luvun alusta, kun kotona Kiovassa fiksu kääntäjä suositteli luettavaksi suomalaista kirjailijaa, joka ei muistuta ketään. Rauhoitun ja tulen ulos kuorestani – tämä suomalainen maailma on minulle jo tutumpi.
Helsingissä ympäristöni on monikielinen. Ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat monia kieliä – äidinkieltään ikään kuin ab ovo ja vierasta kieltä ajan uusien vaatimusten pakottamana. Minun siirtymäkauden emigranttiympäristössäni äidinkieli on yleensä ukraina, vieras kieli suomi tai englanti. Koska olemme töissä ja mukana jo täällä syntyneiden ja yhteiskuntaan sopeutuneiden lastemme elämässä (koulu, kerhot, harrastukset), meillä on yhä vähemmän tilaa ukrainalle, ja omistaudumme enemmän suomelle (ruotsille, englannille). Vieraasta kielestä tulee toinen äidinkieli. Entä oikea äidinkieli? Loukkaantuneena se vähitellen kaivelee muistin kammioista sanoja lähteäkseen ajan mittaan pois ne mukanaan – samalla tavoin kuin nainen lähtee rakkauden kadottua miehen luota ottaen lapset mukaansa. Ja aiheuttaakseen tuskaa se jättää muistoja sanoista, joita ei voi unohtaa, koska ne muistuttavat elämän tärkeimmistä hetkistä. Käykin niin, että perheessä on nyt toinen äidinkieli. Toinen synnyinkoti…
Kokoonnumme naisissa kuohuviinin ääreen. Mikä onni, että suomalaisetkin naiset pitävät tästä leikkisästä juomasta. Siksi olomme on suomalaisen vapautunut ja ukrainalaisen onnellinen. Ensimmäisiä maljoja saattelevat puheet arjesta, lapsista, miehistä, työstä. Mutta sitä mukaa kuin kuohuviinin pinta pullossa laskee, keskustelumme taso nousee. Siirrymme sydämenasioihin, meidän iässämme ja asemassamme usein kieleen.
– En tiedä, miten vien ensi vuonna lapset kotiin. Siellä on venäjän hyökyaalto. Viime kesänä kuulin Kiovassa ukrainaa lapsilta meidän leikkipaikalla vain pari kertaa puolessatoista kuukaudessa. Puolessatoista kuukaudessa. Ja Ukrainan pääkaupungissa! Kaikki eivät edes ymmärtäneet ukrainankielistä lastani. Ja hän on tarhaikäinen. Millaista kieltä siellä puhutaan? Ja miten käy myöhemmin koulussa?
– Tule meille Ivano-Frankivskiin, tuikkaa länsiukrainalainen ystävätär.
– Lähteä nyt Ukrainan pääkaupungista etsimään ukrainan kieltä: katkeraa ironiaa! panen kielipakolaisuutta vastaan.
– No, meillä ei ole tuollaisia ongelmia, hän vastaa. Mieli tekee panna vastaan venäläisillä Youtube-kanavilla istuvista koululaisista ja nuorista, jotka esittelevät itseään Instassa venäjäksi, koska heille neuvotaan, että niin saa isomman yleisön. Mutta minulla on omat ongelmani ja jatkan:
– Tosi villiä, että käytän lapsia kotimaassa, jotta heidän ukrainansa kohentuisi, mutta heistä meinaa tullakin venäjänkielisiä. Koko Kiovan ukrainakuplani on henkihieverissä – päiväkodit ja koulut eivät vieroksu venäjää, koska… Tähän luettelo syistä. Mihin tarvitsen kotia, joka ei anna kodin tuntua?
Ukrainalaisten venäläistymisongelma on kuin krooninen sairaus. Haluttaisi jotenkin parantua, mutta kun ei voi. Välillä on parempi olo, mutta sitten tulee uusi aalto. Ja näin on ollut satoja vuosia. Siirrymme retoriseen kysymykseen: ”Miten se suomalailta onnistui?” On selviä yhteneväisyyksiä: molemmat ovat olleet imperiumin vaikutuksessa, molemmilla on siirtomaamenneisyys. Suomalaiset ovat onnistuneet tekemään suomesta vallitsevan ja siirtämään ruotsin marginaaliin. Näen, miten he nauttivat suomestaan etanankuoressaan. Televisio, lehdet, elokuvat, byrokratia, finanssit – kaikki puhuu suomea. Suomen kieli kodin synonyyminä vilahtaa myös nuoren suomenruotsalaisen naisen puheessa: ”Muutin Helsinkiin kohentamaan suomea. Lännessä, mistä tulin, oli kaikki ruotsinkielistä. Mutta jos haluan saavuttaa jotain muualla kuin siellä, tarvitsen suomea.” Kerron tästä ystävättärilleni. ”Raivostuttaa, kun Facebookin ekspertit rupeavat mainostamaan Suomea esimerkkinä kaksikielisestä maasta” – toinen kuohuviinipullo on juotu puolilleen. Vaikka keskustelumme liikkuu korkeammissa sfääreissä, sanavalinnat vain raaistuvat. ”Eivät tajua pätkääkään! Joko hyödyllisiä idiootteja tai piileviä agentteja. Missä helvetin perseessä olette nähneet täällä ruotsin ylivaltaa?!”
”Helskutti, saakeli, painukoot hittoon!” kukin ystävättäristä käyttää argumenttina kotiseudullaan yleistä voimasanaa. Kuohuviini on loppu. Mutta kieli on vielä kanssamme – monipuolinen, kirjallinen ja epämuodollinen, kaunis ja vulgaari. Vain se voi ilmaista kaiken, mitä tunnemme. Vain sen kanssa on olo kuin etanalla kuoressaan: viihtyisältä, kuin kotona konsanaan.
Nataliya Teramae
Suomentanut Eero Balk
Nataliya Teramae on Helsingissä asuva ukrainalainen toimittaja.
Ukrainan kielen ja kirjallisuuden päivää vietetään 9.11. ja julkaisemme tekstin nettisivuillamme sen kunniaksi. Essee on julkaistu alun perin kirjassa Sulava – Monikielinen Suomen kirjallisuus: Kokoelma (Finnish PEN, 2021). Sulava-kirja julkaistaan audiokokoelmana myöhemmin tänä vuonna.
