Oksitaanin kielestä ja kulttuurista

Oksitaanin kielestä ja kulttuurista

Aurélia Lassaque

Suomennos Taina Helkamo

Lassaquen runoja suomeksi, täällä. Oksitaaniksi ja ranskaksi, täällä.

”Pacienta e brava, l’aranha

occitana teis sa tela

per engabiar la maranha

e que las paraulas vièlhas

encara un còp beluguejen.”

”Kärsivällisesti ja urheasti oksitanialainen hämähäkki kutoo seittiään vangitakseen murheen ja salliakseen vanhojen sanojemme säihkyä vielä kerran…” – Bernard Lesfargues

Oksitaani on romaaninen kieli, joka levittäytyy puoleen eteläistä Ranskaa ja kattaa neljätoista Alppien vuoriston laaksoa Piemonten länsipuolella Italiassa sekä Aranin laakson Espanjassa.

Oksitaanin kielen 900-vuotinen historia kirjoitettuna kielenä kuvastuu kenties noista Bernard Lesfarguesin muutamasta säkeestä. Oksitaaninkielinen runous, joka on täynnä ”vanhoja sanoja”, on saanut alkunsa 1100–1200-luvulla trubaduurien lyriikasta, jonka arvokas kirjallinen traditio on leimannut syvästi ja pysyvästi eurooppalaista kulttuuria.

Niin Dante, Petrarca kuin vielä 1200- ja 1300-luvun galego-portugalinkieliset runoilijatkin tunnustivat trubaduurit mestareikseen. Näiden ensimmäisten oksitaaninkielisten runoilijoiden cansonit olivat rakkauslauluja joissa rakkaus soi oksitaanin kielen, tuon yhäuudestaan ”murhetta vangitsemaan” kutoutuvan hämähäkinseitinloputtomissa mahdollisuuksissa, sanoissa ja niiden soinnissa.

1500-luvun kuluessa kieli asteittain erkaantui eliitin ja vallan piireistä. Osa niistä runouden tyyssijoista, joiden piirissä ”Oksitanian barokki-renessanssi” syntyi, ei kuitenkaan seurannut tuota yleistä suuntausta vaan päätti yhdistää menestyksekkäästi kansan kielen sen murteellisissa muodoissa kaikkein arvostetuimpaan kirjallisuuteen. Tämän osoitti ansiokkaasti toulouselainen runoilija Péire Godolin 1600-luvulla.

Vuonna 1904 Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin runoilija Frédéric Mistralille, joka koki tehtäväkseen kirjoittaa ”maaseudun paimenille ja asukkaille”¹. Tuon kansainvälisen tunnustuksen ansiosta oksitaaninkielinen runous sai takaisin entisen arvonsa.

Ranskan kielestä tuli 1500-luvulla Ranskan eliitin ainoa kieli, ja siitä lähtien oksitaaniksi kirjoittaminen on ollut todellinen kirjallinen, kielellinen, esteettinen ja poliittinen kannanotto. Neljä vuosisataa jokainen oksitaanin kielellä kirjoittanut kirjailija on valinnut kirjoituskielensä ympäristössä, jossa se on ollut rahvaanomainen vähemmistön kansankieli.

Kielitieteellisestä näkökulmasta oksitaanin kielessä, joka sijaitsee maantieteellisesti keskellä romaanista kielialuetta (se yltää Atlantin rannalta Välimerelle ja Pyreneiltä Alpeille), yhdistyvät galloromaanisten ja iberoromaanisten kielten piirteet. Koska oksitaani ei ole milloinkaan ollut valtaapitävien kieli, siinä on säilynyt useita murteita. Kielen sisällä erotetaan neljä suurta murretta, joiden puhujat ymmärtävät toisiaan: Gascognen murre, pohjoisoksitaani, langue d’ocin murre sekä provensaali. Oksitaanin kielen historian varrella kieltä on kutsuttu useilla eri nimillä, ja samoin on jokaista murretta käytetty tietyllä aikakaudella viittaamaan koko kieleen. Lisäksi on käytetty sellaisia termejä kuin ”lenga romana” ja lingua occitana, nimitys oksitaani (ransk. occitan) yleistyi vasta 1800-luvun lopulla. Keskiaikaisten trubaduurien kielellä oli kuitenkin yhtenäinen kirjallinen normisto, se oli todellinen koiné.

Kaikki muut Ranskassa puhutut kielet paitsi ranska ovat saaneet kärsiä paljon sen vuoksi, että niihin on yleisesti viitattu sanalla ”patois”. Käsite on ollut ranskankielisissä sanakirjoissa 1500-luvulta lähtien. Määritelmä, jonka Antoine Furetière (ensimmäisen suuren ranskan kielen ensyklopedisen sanakirjan kirjoittaja) antaa termistä 1600-luvulla on varsin kuvaava: ”PATOIS. Turmeltunut ja karkea kieli, kuten kieli jollaista käyttävät sivistymättömät ihmiset, maalaiset sekä vasta puhumaan opettelevat lapset”. Paitsi että termi on alusta asti kantanut hyvin alentavaa merkitystä, se ennen kaikkea yksinkertaisesti kieltää kielen statuksen kaikilta niiltä kieliltä, joihin sillä viitataan.

Vallan eliitin halveksunnasta huolimatta oksitaanin kieli säilyi Etelä-Ranskassa enemmistön kielenä, ja monien ihmisten ainoana kielenä, aina 1900-luvun alkuun saakka. Vuosina 1881 ja 1882 säädetyt Ferryn lait tekivät peruskoulusta pakollisen 6–13-vuotiaille pojille ja tytöille sekä julkisesta koulusta ilmaisen ja uskonnottoman. Opettajat saivat muun muassa tehtäväkseen opettaa lapsille ranskaa ja hävittää kouluista muiden kielten käyttö koko Ranskan alueella. Tuolloin koulujen pihalle ilmaantui kieltoja, joissa saattoi lukea ”vähemmistökielten puhuminen ja sylkeminen kielletty”, minkä lisäksi ”merkin” käyttö yleistyi. Se oli ”tuhman” merkki, puunpala tai eläimen luu, joka ripustettiin sellaisen lapsen kaulaan, jolta oli livahtanut sana hänen omalla äidinkielellään. Merkkiä kantavaa lasta rangaistiin (psykologisesti, moraalisesti ja fyysisesti). Vapautuakseen merkistä lasten oli annettava ilmi joku toinen ja kerrottava opettajille lapsesta, joka oli joko välitunnilla tai koululuokassa käyttänyt jotain muuta kieltä kuin ranskaa. Menetelmä oli laajalti käytössä 1800-luvun lopulta lähtien niin emämaassa kuin Ranskan siirtomaa-alueilla (niin Pohjois-Afrikassa, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuin Intian valtameren alueilla).

Oksitaanin kieli katosi kansan keskuudesta lopullisesti 1950-luvun tietämillä. Luonnollisia, yksikielisiä kielenpuhujia ei ole varsinaisesti enää olemassa. On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat oppineet syntymästään saakka kaksikielisiksi ranskan ja oksitaanin puhujiksi. Suurin osa oksitaanin puhujista on kuitenkin nykyään kielensä historiasta ja sen kantamasta kulttuurillisesta rikkaudesta tietoisia kielen puolustajia tai näiden lapsia. Vaikka osalle heistä puhuttua kieltä on opetettu lapsuudesta saakka, enää ei voida puhua luonnollisesta prosessista vaan kyse on perhepiirissä tehdystä valinnasta.

Ranskan perustuslain 2. artiklassa todetaan, että ”Tasavallan kieli on ranska”, ja sen nimissä valtio on kieltäytynyt ratifioimasta Alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevaa eurooppalaista peruskirjaa. Alueellisten kielten vahvistamiseksi ja puolustamiseksi harjoitettu toiminta on siis Ranskassa rajallista suhteessa sen useisiin naapurimaihin.

Oksitaaninkielistä kulttuurielämää, viestintää ja intellektuellia toimintaa on kuitenkin olemassa, mutta niiden olemassaolo on riippuvaista paikallisista aloitteista ja tuista. Oksitaanin kieltä käytetään vähintäänkin radiossa, televisiossa ja kirjoitetussa mediassa.

Puhuttaessa kielen opetukseen liittyvästä peruskysymyksestä voidaan mainita, että muutamat harvat järjestöjen ylläpitämät alakoulut ”Calandretat” antavat täysin oksitaaninkielistä opetusta². Vuonna 1991 kansallinen koulujärjestelmä avasi hakuun oksitaanin kielen opettajien virkoja yläkouluihin ja lukioihin, valitettavasti ne ovat sittemmin vähentyneet jo neljään vuosittaiseen virkaan, joita niitäkin uhkaa säännöllisesti lopettaminen. Koko kielialueelle on kuitenkin levittäytynyt lukuisia järjestöjen ylläpitämiä aikuisille suunnattuja iltakouluja. Oksitaania opetetaan myös joissakin Etelä-Ranskan yliopistoissa, joissa kieltä on mahdollista opiskella aina tohtorin tutkintoon saakka.

Oksitaanin kielen puhujien määrää on äärettömän vaikea määritellä: se vaihtelee miljoonasta kymmeneen miljoonaan tutkimuksista ja luokittelukriteereistä riippuen. Vuonna 1990 oksitaani tunnustettiin yhdeksi Aranin laakson virallisista kielistä Espanjassa ja myöhemmin, 20. syyskuuta 2010, koko Katalonian alueella. Oksitaani ja katalaani ovat ”sisarkieliä” ja jotkut kielitieteilijät katsovat niiden jopa kuuluvan samaan diasysteemiin.

Taiteellisesta näkökulmasta katsottuna voidaan todeta, että on olemassa joitakin teatteriryhmiä, useita (perinnemusiikkia mutta myös nykymusiikkia, skata, rappia, elektro-akustista, kokeellista ym. musiikkia) esittäviä yhtyeitä sekä taidemaalareita, jotka ilmoittavat taiteensa kantavan oksitaanisen kulttuurin leimaa. Kirjallisuuden suhteen voidaan todeta, että kustantamoita, jotka ovat erikoistuneet oksitaaninkieliseen kirjallisuuteen on useita, ja kirjallinen tuotanto on merkittävää suhteessa kielen asemaan yhteiskunnassa: joka vuosi ilmestyy useita oksitaaninkielisiä romaaneja sekä novelli- ja runokokoelmia. Muutamat tiiviisti ranskalaiseen kirjallisuusmaisemaan ankkuroituneista kustantamoistakin kustantavat toisinaan oksitaaninkielisiä kirjailijoita, esimerkiksi gascognelaista runoilijaa Bernard Mancietia (1923–2005) on hiljattain julkaistu arvostetussa NRF Poésie/Gallimard  kokoelmassa.

Oksitaaninkielisen kirjallisuuden elinvoimaa kuvaa myös se, että le Pen Club de langue d’oc (oksitaanin kielisten kirjailijoiden Pen Club) hyväksyttiin vastikään, 16. syyskuuta 2011 Belgradissa pidetyssä kokouksessa, virallisesti osaksi kansainvälistä Peniä.

Lopuksi haluan tarjota luettavaksenne kahden runoilijan välisen dialogin, joka on julkaistu Triage-aikakauslehden numerossa, jonka otsikkona oli ”Oksitaaninkielisen runouden elävä nykypäivä”. Ranskankielinen runoilija James Sacré tuo puheenvuorossaan esiin valistuneen ja humaanin suhtautumisensa toiseen, liian kauan omassa maassaan halveksuttuun kieleen. Minä pohdin vastauksessani omaa oksitaanin kielen käyttöäni luovuuteni kielenä.

JAMES SACRE:

Oksitaanin kielellä kirjoittamista ei tietenkään ole mitään syytä erikseen perustella: kun kerran on olemassa kieli, elävä kieli (vaikka sen käyttö ja levittäminen törmääkin erilaisiin vaikeuksiin), jolla on pitkä ja upea historia, sitä tietenkin puhutaan ja kirjoitetaan.

Sillä kirjoitetaan kuitenkin kielitieteellisesti ja sosiokulttuurisesti toisen kielen ympäristössä, langue d’Oïl:n (eli ranskan kun kutsumme sitä sen todellisella nimellä), joka unohtaa kovin helposti sen, millaisin pyrkimyksin ja millaisella ylimielisyydellä ja brutaalilla kolonialismilla se on alistanut muita maan kieliä. Ranskan kieli on antanut ymmärtää, että sillä on ollut määräävä tehtävä ”kehityksessä”, ”olojen paranemisessa” ja epäilemättä se on itse vakuuttunut siitä, että sama pätee myös ”paremmin ajattelemiseen”. Historian kulku olisi kuitenkin voinut olla aivan eri ja siitä huolimatta kehittyä yhtä lailla elinvoimaiseksi, toisenlaiseksi tulevaisuudeksi.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että voitokas ranskan kieli olisi huolissaan menestyksestään yli muiden sekä suurelta osin tuhotusta kielellisestä monimuotoisuudesta. Muttei se itse asiassa kovin huolissaan ole, voisi kuvitella että vain juuri sen verran, että saa taas lunastettua itselleen hyvän omantunnon.

Millaiseksi te oksitaaniksi kirjoittavana runoilijana koette olonne (millaisia ovat ilonne ja vaikeutenne?) tässä kenties liian negatiiviseksi – kenties taas en lainkaan riittävän – kuvaamassani ympäristössä? Saako oksitaaninkielinen runokieli vaikutteita ranskaksi kirjoitetusta runoudesta? Onko sille tärkeää olla osa kansallista kirjallisuutta (käsitteen laajassa merkityksessä, vuorovaikutuksessa ranskan kielen kanssa), jonka jatkuvuuteen sekin silloin osallistuisi? Vai elääkö oksitaanin kielinen runous eräänlaisessa omavaraistaloudessa, jonka se on itse valinnut tai johon se on pakotettu? Eli tiivistettynä: millaisiin ongelmiin se törmää? Mistä se saa tyydytyksensä? Mikä sille aiheuttaa turhautumista ja mistä se saa toivoa?

(VASTAUKSENI):

Puolustaessani oksitaanin kieltä ja oksitaaninkielistä kulttuuria ja pyrkiessäni parantamaan niiden asemaa olen täysin tietoinen kuvaamastanne kielellisestä ja sosiokulttuurisesta ympäristöstä.

Kokemukseni oksitaanin eli langue d’ocin kielisen runouden parissa ovat kuitenkin toisenlaisia. Runouteni ei pyri sisällöltään olemaan millään lailla taisteluhenkistä. Siitä huolimatta olen täysin samaa mieltä siitä, että oksitaanin kielen valitseminen kirjoituskieleksi on tällaisessa ympäristössä kannanotto (ja laajassa mielessä poliittinen valinta).

Minun kannanottoni on kuitenkin ensisijaisesti esteettinen.

Olin 18- tai 19-vuotias, kun eräs englantilainen ystäväni ehdotti minulle, että kirjoittaisin runon kilpaillakseni eräästä Englannissa romaanisella kielellä kirjoitetulle runolle myönnettävästä palkinnosta. Kirjoitin luonnostaan oksitaaniksi. Luulen, että ymmärrän nykyään, miksi se oli niin ilmeinen valinta, sillä oli tosiaankin ilmiselvää että kirjoittaisin ensimmäisen runoni oksitaaniksi eikä siihen liittynyt minkäänlaista kriittistä harkintaa.

Vaikka puhun oksitaania sujuvasti, se ei kuitenkaan ole äidinkieleni. Olipa ihmisen äidinkieli mikä tahansa, se edustaa väistämättä hyötylähtöistä suhdetta maailmaan siinä missä se myös välittää meille rajoittavia konventioita ja kieltoja. Minä en ole kasvanut oksitaaninkielisessä ympäristössä. Ja koska saatoin kirjoittaa vapaana noista kahleista, minulla oli mahdollisuus keskittyä oksitaanin kautta yksiomaan luovaan ilmaisuun: ”los, ledig und frei”. Kun käytän käsitettä ”luova”, ajattelen Bergsonia. Sillä käsitykseni runoudesta vastaa hänen käsitystään taiteesta ylipäänsä; taide, joka on luonteenomaisesti erillään maailman havainnoimisesta hyötynäkökulmasta, opettaa meidät uudistamaan näkemystämme todellisuudesta.

Kun aloin kirjoittaa runoja, käytin kieltä jonka väreistä, soinnista ja rytmistä pidän ja käytin sitä ennen kaikkea siksi, että se antoi minulle mahdollisuuden irrottautua esteettisesti maailmasta ja salli minun tarkastella maailmaa puhtaasti poeettisessa ulottuvuudessa. Haluan määritellä suhteeni oksitaaniin käyttäen juuri noita Schellingin sanoja siksi, että haluan oksitaaniksi kirjoittamani runouden kautta jakaa nimenomaan tuon kielestä ”vapaan, vapautuneen ja kahleettoman” kokemuksen.

Nykyään lisäisin vielä, että oksitaanin kautta saamani kokemuksen ansiosta olen kyennyt vuosien mittaan kesyttämään myös äidinkieleni luovuuteni kieleksi. Viime vuosien aikana minulle on kehittynyt täysin kaksikielinen tapa kirjoittaa runoutta. Siirryn yhdestä kielestä toiseen ottamatta tietoista kriittistä etäisyyttä. Kielet ottavat toisensa omakseen ja yllättävät minut liikkeillään.

Tarkastellessamme asiaa tuosta lähtökohdasta ymmärtänette, etten näe runouteni edustavan yhtä kansallista osa-aluetta (osaa Ranskan alueen kirjallisuuden kielellisestä monimuotoisuudesta) enkä nationalistisena aktiviteettina (johon liittyisi vaatimus oksitaanin kielellisen alueen ja identiteetin aseman korottamisesta eräänlaisen ”kielellisen kolonisaation” vastareaktiona).

Mitä tulee lukijaan, tai kuviteltuun lukijaan, jolle minä kirjoitan, kirjoitan herkille, vastaanottavaisille ihmisille, missä he sitten fyysisesti tai ajallisesti sijaitsevatkin. Kirjoittaessani siten pyrin ottamaan omakseni ja jakamaan Romain Rolandin kutsun: ”tehtävämme on rakentaa laveammat ja korkeammat, kansakuntien epäoikeudenmukaisuutta ja vihaa hallitsevat muurit kaupunkiin, jossa kokoontuvat maailman veljelliset ja vapaat sielut ”

AURÉLIA LASSAQUE

lokakuu 2011