PEN-vuodet – kokemuksia, näkemyksiä

Yhden miehen ja mielen muistikuvio

Lassi Nummi

Kansainvälisen PEN-järjestön kiinnostavimpia piirteitä on jännite, joka sisältyy sen historiaan ja nähdäkseni yltää vielä nykyhetkeenkin. Alunperin PEN-klubi oli nimenomaan seurustelu- ja kohtaamispaikka, jopa kirjallinen seurapiirikerho, jonka puitteissa kirjailijat tapasivat toisiaan yli kielellisten ja poliittisten rajojen. Toisen maailmansodan jälkeen, varsinkin 1960-luvulta lähtien, PEN on yhä tiiviimmin ja intensiivisemmin ollut ilmaisuvapauden ja muidenkin ihmisoikeuksien vartiopaikka.

Aktiivivuosinani PEN oli minulle ennen kaikkea sananvapauden linnake. Olin noina vuosina Kirjailijaliitossa ja muissa järjestöissä mukana hoitamassa kirjailijoitten ammatillisia intressejä. Sananvapauskin kuului niihin, mutta sen merkitys tuntui ulottuvan avarammalle. Se merkitsi yleisinhimillistä haastetta, joka vahvasti sävytti mielikuvaani PEN-klubista.

Olen silti ollut – ja yhä olen – sitä mieltä, että PEN:in ei pidä tyystin kadottaa alkuperäistä seurusteluklubin sävyään. Näin jo taktisista syistä: tällaiselle yhteisölle voi aueta väyliä, jotka idealismiaan joka yhteydessä korostavalle järjestölle jäävät suljetuiksi. Mutta on myös aito kirjallinen ja henkinen peruste: seurustelua, kanssakäymistä, kohtaamisen paikkoja toki edelleen tarvitaan, myös kirjallisen väen keskuudessa. Kansallisesti, kansainvälisesti. Avoin perinne kantaa rikasta elämää, moneen suuntaan aukenevia kohtaamisen mahdollisuuksia.

Kun 1950-luvun alkuvuosina tulin tämän jalon seuran jäseneksi, PEN:in seurusteluklubi-luonne oli vielä selviö. Kirjailijaliitto hoiti ammattiasioita ja saattoi joutua poliittisenkin väittelyn miljööksi. Muutaman vuoden ikäinen Eino Leinon Seura alkoi olla sovelias väittelypaikka meille nuorille.

Mutta PEN-klubissa oltiin herrasväkeä. Kirjailijat ja kustantajat yhdessä.

Oli jotenkin ”hienoa” olla PEN-klubin jäsen. Jos ilmaisussa on ironiaa, se on jotenkin kevyttä: siihen aikaan tällainen ”hienous” oli vielä olemassa, tuntuvilla. Kokoonnuttiin jopa kodeissa, Heikki Reenpään tai Yrjö Jäntin vieraina. Sävyä luovina kirjallisina hahmoina muistuvat Kersti Bergroth, Tyyni Tuulio, Lauri Viljanen, Arvi Kivimaa, nuoremmista Sinikka Kallio, Olle Tallqvist, Maijaliisa Auterinen, Kai Laitinen. Silloin tällöin oli ulkomaisia vieraita. Eurooppa oli läsnä – hiukan toinen Eurooppa kuin tänään.

Kun 1967 tulin Suomen PEN:in johtokunnan jäseneksi, oltiin jo uudessa vaiheessa. Kansainvälinen PEN oli toipunut 60-luvun alkuvuosien lamastaan ja terhakoitumassa kohti charter-uudistusta. Sananvapaus ja vainottujen kirjailijoiden puolustaminen olivat nousemassa keskeisiksi teemoiksi.

Vastaava herääminen Suomessa liittyy Hannu Salaman tuomioon vuonna 1968 Eeva Joenpellon puheenjohtajakaudella. Presidentti Kekkonen tarvitsi aloitteita voidakseen armahtaa Salaman. Puheenjohtaja syventyi sääntöihin ja totesi, että klubilla oli tällaisessa asiassa selvä velvoite. Anomukseen yhdyttiin, ja jollen väärin muista, linjaus todettiin myös vastedes velvoittavaksi.

Linja jatkui Timo Tiusasen vireällä, mutta lyhyeksi jääneellä puheenjohtajakaudella ja nousi keskeiseksi Eeva Kilven toimiessa puheenjohtajana vuosina 1970-1974.

Tässä vaiheessa yhteydet muutenkin aktivoituivat. Työpari Eeva Kilpi – Kalevi Haikara sihteerinä oli mukana useimmissa kansainvälisissä kokouksissa, myös aktiivikeskustelijoina. Vastaava menettely jatkui Kirsi Kunnaksen ja Ritva Haavikon kausina: puheenjohtajan ja usein myös sihteerin aktiivinen läsnäolo katsottiin asiaankuuluvaksi.

Puheenjohtajakaudellani 1983-1987 jatkoin samalla linjalla. Writers in Prison -komitean työn seuraaminen oli noussut varsin keskeiseksi, meillä kuten muissakin pohjoismaissa. Meillä oli oma aktiivinen vangittujen kirjailijoiden työryhmämme, joka seurasi tilannetta ja hoiti kirjeenvaihdon eri puolille maailmaa, urakoi. Ben Hellman, Pentti Ruohonen, Kalevi Haikara ainakin. Puheenjohtaja pääsi vähällä.

Pentti Ruohosesta tuli minun jälkeeni puheenjohtaja, häntä seurasi Kai Nieminen. Sananvapauspainotteinen peruslinja jatkui. Elisabeth Nordgrenin kaudella (1994-) sen rinnalle on noussut Itä-Euroopan PEN-kehityksen seuraaminen ja aktivointi, jossa Jukka Mallisella on ollut tärkeä rooli.

Helsingin PEN-kongressi 1998 oli hieno saavutus.

Jäin johtokunnasta pois 1989. Viime vuosien vaiheita olen seurannut siis lähinnä katsomosta.

Yhden miehen muistikuvia

Tiukimpana väittelynä johtokuntavuosiltani on mieleeni jäänyt Solženitsynin karkoitusta koskevaan vastalauseeseen liittyvä asia vuodelta 1974. Jälkeenpäin voi näyttää silkalta suomettumiselta se, että osa johtokuntaa olisi halunnut pidättyä julkisen vastalauseen esittämisestä. Näin ajatelleilla on kuitenkin pari puolustusta, jotka liittyvät yhteen.

Ensinnäkin, juttu oli suunnattoman julkisuuden myötä muuttanut luonnettaan, siitä oli tullut korkeasti poliittinen: jokainen siihen liittyvä kannanilmaisu, puolesta tai vastaan, oli laukaus kylmässä sodassa. Ja toiseksi, meillä peniläisillä oli, riippumatta näkökannoistamme tässä asiassa, se mielikuva, illuusio, että me ehkä voisimme ystävinä vaikuttaa neuvostokirjailijoihin, tuoda heidät kansainvälisen PEN:in piiriin, opettaa ihmistavoille…

Tällaisia illuusioita. Ymmärrän siis, jonkin matkaa, tätäkin ajatusta, vaikka en hyväksy sitä.

Eeva Kilpi joka tapauksessa asetti puheenjohtajana jatkamisensa ehdoksi, että vastalause esitetään. Niin me sitten kirjoitimme Rouva Opetusministeri Furtsevalle, että ei kirjailijaa ihan noin pidä kohdella; mutta kirjoitimme kohteliaasti, hyviä tapoja noudattaen. Kun kirje oli mennyt, julkistimme sen sisällön päivälehdissä.

Ja sitten tuli vastaan joku, joka kysyi, että onko sillä rouva Furtsevalla hyvin vaikeaa, kun Suomen PEN:inkin piti lähettää myötätuntokirje Moskovaan. Ottaa osaa suruun.

Tuli vähän ilkeä olo. Kunnes, pari päivää myöhemmin, venäläinen APN-kommentaattori Kansan Uutisissa syvästi paheksui Suomen PEN:in kannanilmaisua. Ja meillä helpotti. Tunsimme taas itsemme kunnon ihmisiksi.

Omalta puheenjohtajakaudeltani nousevat päällimmäisinä mieleen kokousmatkat keskusteluineen, kohtaamisineen. Venezuela, Japani ja Korea, New York, Puerto Rico – työhön liittyi turistisiakin iloja, vaikka kokoukset veivät useimmiten ajasta leijonan osan. Vastakohta vangittujen kirjailijoiden elämänolosuhteiden ja meidän elämämme ja ilmastoidun ympäristömme välillä nousi toistuvasti tajuntaan ja provosoi jokusen runonkin.

LUOLAN VARJOT

– kovimpaan kallioista

lyö, ihmissydämeen –

Otto Manninen

Taas uusi tuuli puhaltamassa niskaan, viileä

ilmastoinnin tuuli

himmennetyn lasin, verhottujen seinäpintojen keskellä

 

mikrofonit kobrat kohottavat päänsä

valkeilla pöydillä

kylmempi tuuli

kaukaa, syvältä

maanalaisista onkaloista.

Rauhallinen ääni lukee nimiä,

me kuuntelemme:

vangittu

kadonnut

oletettavasti kuollut

ei mitään tietoa kolmeen kuukauteen,

kuuteen vuoteen

vapautettu

ja ehkä pidätetty uudelleen.

 

Syvällä onkaloissa

hätä ja tuska,

epätoivo ja rohkeus

ihmisen arvokkuus ja kurjuus.

Valkeiden pöytien ääressä himmeässä peilisalissa

me hyvinpuetut, hyvinhuolletut, hyvinravitut

yritämme kuunnella

luolan kaikua,

nähdä

luolanvarjot,

yltää sinne, lähettää viestejä, murtaa

sinettejä

suljetuilta ovilta, murtaa

kiinnimuurattuja

kallionlohkareita

joiden ylle

suolainen vesi

pisaroi.

 

Ehkä se jonakin päivänä

syövyttää sinetit, muurilaastin, metallin,

ihmismielen

kallion?

(Lassi Nummen runokokoelmasta Portaikko pilvissä, Otava, 1992)

Täysistuntojen lisäksi osallistuin, kuten edustajamme yleensäkin, mahdollisimman moniin komiteoitten kokouksiin. Writers in Prison Committee oli kuitenkin meille tärkein, Käännös- ja ohjelmatoimikuntaa ynnä muita mitenkään väheksymättä.

Mieleen jäävä tapaus oli myös Finlandia-talon konsertti 12.11.1987. Sen taustana oli kaksi asiaa. Ensinnäkin, Suomen PEN täytti 60 vuotta. Toiseksi, kansainvälinen PEN tarvitsi rahaa vangittujen kirjailijoiden avustamiseen. Yhtenä mahdollisuutena oli noussut esiin konsertin järjestäminen.

Varsinaisen sysäyksen idean toteutukseen antoi johtokunnan jäsen Marja-Leena Rautalin. Olimme matkalla New Yorkin kongressiin tammikuussa 1986. Samassa koneessa matkusti Martti Talvela, tuttu vuosien takaa. Juttelimme. Jälkeenpäin Marja-Leena sanoi: ”Kun kerran noin hyvin tunnet tuon Talvelan, etkö voisi pyytää sitä laulamaan meidän konserttiimme?”

Minä taisin ensin hieman epäröidä. Sitten soitin Talvelalle. En enää muista enkä löydä dokumenteistani, miten monen viikon tai kuukauden kuluttua, mutta soitin kumminkin. Martti suostui, venkoilematta. Konserttia alettiin rakentaa.

Siitä tuli iso urakka, monelle. Talousasioistamme vastasi taitava Mirja Luukkonen, sihteerin tehtävistä Antti Majander. Managerin tehtäviin kiinnitettiin Kai Visapää, joka puolestaan kiinnitti toiseksi solistiksi Soile Isokosken ja soittopuolelle Avanti!-orkesterin, johtajana Jukka-Pekka Saraste. Talvela, Isokoski ja Saraste esiintyivät korvauksetta – ”sävelten lahja sanalle”.

Lippujen hinnat olivat melkoiset, ennakkomyynti vilkasta. Huomattava osa myytiin talouselämän piiriin, liikelaitoksille. Puhelinsoittoja, kirjeitä, työtä, työtä. Kustantajien panos oli merkittävä, sekä ostajina että myynnin järjestelyissä. Otavan Tuula Kervinen (Isoniemi) ja WSOY:n Kaija Valkonen hoitivat ison osan projektia. Moni muukin teki osansa urakasta.

Finlandia-talossa on yli 1700 paikkaa. Niistä myytiin lähes 1500. Tulot konsertista olivat 188 154 mk. Kun tästä vähennettiin menot, kuten salin vuokra, orkesterin palkkio, ilmoituskulut ym. eli 96 533 mk, tulojäämäksi jäi 91 620 mk. Osa tästä lahjoitettiin välittömästi kansainvälisille yhteisöille, osa rahastoitiin myöhempään avustuskäyttöön.

Siis taloudellinen menestys. Ja toki myös taiteellinen. Hienoja esityksiä, lämmin ja välitön tunnelma.

Rahaa vangituille on kerätty myöhemminkin. Konserttilinjalla, vähän suppeammissa puitteissa, järjestäjänä Lauri Otonkoski, tai kuvataiteen myynnillä 90-luvun taitteessa, merkittävin tuloksin. Aktiivivaikuttajana oli ainakin Rakel Liehu.

Muistikuvia muilta ja meiltä

Kansallisten PEN-keskusten piirissä näkemykset toiminnan painopisteistä ilmeisesti vaihtelivat. Eri näkemysten välillä ilmeni joskus jännitteitäkin. Kun Writers in Prison -toimikunnalle piti valita uusi puheenjohtaja keväällä 1987 Luganossa, Pohjoismaitten ehdokkaana oli Thomas von Vegesack, pätevä ja asialle omistautunut ruotsalainen. Olimme saaneet kuulla, että joillakuilla, luultavasti ranskalaisilla, oli toinen ehdokas, joka ei ehkä painottaisi tämän toiminta-alueen merkitystä ihan yhtä vakavasti kuin tähän asti oli tehty. Niinpä ryhdyimme oikein kampanjoimaan: kirjoitin kirjeen, joka englanninkielisenä lähetettiin kansallisten PEN-keskusten puheenjohtajille sekä kansainvälisen organisaation toimihenkilöille. Siinä tietysti ylistin Thomaksen avuja ja ehdotin samalla toimikauden pidentämistä, jotta toimintalinjaa voitaisiin kehitellä johdonmukaisesti.

Kirjeiden postittaminen oli aikamoinen urakka. Vaimoni kirjoitti osoitteet kuoriin. En enää muista, oliko niitä alle vai yli sadan – niillä tienoin kuitenkin.

Muutaman päivän kuluttua tuli ensimmäinen vastaus. Se oli aika jyrkkä. Monsieur René Tavernier, Ranskan PEN:in maineikas puheenjohtaja, vastusti ehdottomasti kauden pidentämistä. Hän ihmetteli ajatusta, että Pohjoismaat, joista hän kyllä ilmeisesti oli kuullut puhuttavan, ikäänkuin haluaisivat käyttää omaa äänivaltaa PEN-järjestön puitteissa. Kaikkein ällistyttävintä oli, että joku Suomi, joka ei hänen tietääkseen ole koskaan edes järjestänyt omaa kongressia, tekee tällaisen ehdotuksen.

Kaikkein pahin herjaus on vielä mainitsematta. PEN:in viralliset käyttökielethän ovat englanti ja ranska. Olin kirjoittanut englanniksi ja enempiä ajattelematta käyttänyt myös osoitteessa englantia – lyhennettä Mr. siis Mister – Monsieur Tavernier’lle! Myönnän tahdittomuuteni, ja iloitsen siitä, ettei sotaa Ranskan ja Suomen välillä kuitenkaan puhjennut.

Ranskan PEN ei siis asettunut henkilövalinnoissa kannallemme. Vegesack kuitenkin valittiin, ja hän hoiti tehtävänsä kunnialla. En mitenkään halua paisutella originellin ranskalaisherran tapausta. Varmaan hänellä oli reaktioihinsa oikeutus, hänen omasta taustastaan katsottuna. Yleensä PEN:in puitteissa on keskusteltu – muistikuvani mukaan – aika suvaitsevaisesti ja leppeästi. Mutta tottakai temperamentti aina joskus kuohahtaa – myös kirjailijoiden kesken!

Toki meillä on ollut kotimaisiakin sananvapausongelmia, muitakin kuin Salaman tapaus. Ihmeitä ei kuitenkaan nouse mieleeni omilta aktiivivuosiltani. Painopiste tuntuu olevan muualla, usein aika kaukana. Jos nyt mikään on enää kovin kaukana. Maailmahan on aika tavalla pienentynyt siitä kun Wright-veljekset rakensivat tunnetun koneensa.

Ja oma vangittujen kirjailijoiden työryhmämme ahkeroi, lähetti kirjeitä eri puolille maailmaa. Joskus, poikkeuksellisesti, yritettiin apua ulkoministeriöstä. Ja saatiinkin. Huippuesimerkkinä Ly Dai Nguyenin tapaus.

Journalisti Ly Dai Nguyen oli 70-luvun puolivälissä tuomittu sopimattomien mielipiteitten vuoksi vankeuteen, elinkaudeksi tai vain 99 vuodeksi, en jaksa muistaa. Hänen perheensä oli jäänyt äärimmäiseen kurjuuteen.

Nguyen oli yksi niistä, joiden kohtuuttomaan tuomioon PEN oli kiinnittänyt huomiota. Suomen PEN oli valinnut hänet kunniajäsenekseen ja vedonnut hänen puolestaan Vietnamin viranomaisiin.

Kevättalvella 1984 ulkoministeri Paavo Väyrynen oli lähdössä vierailumatkalle Kaakkois-Aasiaan. Pari päivää ennen joku, olikohan Pentti Ruohonen, keksi että voisimme käyttää matkaa hyödyksi nimenomaan Nguyenin hyväksi. Aika oli tiukalla. Kun Väyrynen seurueineen oli lähdössä sunnuntaina, minä jouduin soittamaan hänelle kotiin perjantai-iltana yhdeksän aikaan. Ministeri kuunteli kärsivällisesti, kyseli jotakin ja pyysi, että materiaali toimitettaisiin hänen kotiinsa seuraavana päivänä, lauantaina. Lennon aikana hän pohtisi esikuntansa kanssa, onko jotakin tehtävissä.

Näin tehtiin, Pentti Ruohonen toimitti aineiston perille.

Ministeriöstä sain myöhemmin tietää, että asia oli otettu esille osastopäällikkötasolla, mikä katsottiin soveliaimmaksi. Siihen palattiin, ainakin pari kertaa, rutiinikeskusteluissa Suomen Vietnamin suurlähetystön aloitteesta.

Ja katso – puoli vuotta myöhemmin, lokakuun viimeisellä viikolla 1985, Nguyen yllättäen vapautettiin. Ratkaisu oli täysin odottamaton. Vankitoverit olivat huudahtaneet hämmästyksestä, kun Nguyenin nimi oli luettu. Suomen hallituksen aktiviteetti, taitavasti ja tahdikkaasti toteutettuna, oli mitä todennäköisimmin vapauttamisen taustasyy.

Me olimme tietysti ylpeitä ulkoministeriömme puolesta, ja vähän omastammekin. Myös silloin, kun asia tuli esille New Yorkin kongressissa tammikuussa 1986. Suotakoon se meille anteeksi. Ei asian ydin kuitenkaan ollut pieni ”pistevoitto” sananvapausvaikuttajien ympyröissä, vaan helpottava tunne, että pinnistely ja ponnistelu näissä asioissa ei sittenkään ole turhaa. Kaksikymmentä, kolmekymmentä toivotonta tapausta; sitten yksi yllättäen laukeaa, ja toivo aukenee, joka puolella.

Lassi Nummi

Lassi Nummi (1928-2012) on Suomen PEN:in kunniajäsen, joka toimi hallituksessa vuosina 1967-1979 ja vuosina 1983-1987 PEN:in puheenjohtajana, sen jälkeen vielä johtokunnassa vuoteen 1989.

Kirjoitus on ilmestynyt ensimmäisen kerran teoksessa Suomen PEN 75 vuotta. Toim. Sinikka Salokorpi. (2003).