Runoja: Wang Jiaxin
Wang Jiaxinia (S.1957) pidetään yhtenä merkittävimpänä kiinalaisista nykyrunoilijoista. Hän toimii myös kriitikkona ja kirjallisuuden professorina Pekingin Renmin-yliopistossa. Runojen lisäksi hän on julkaissut esseitä ja toimittanut runoantologioita. Jiaxinin runoja on käännetty monille eri kielille. Tällä hetkellä Jiaxin on residenssissä Colgaten yliopistossa New Yorkissa. Lue myös John A. Crespin Jiaxinista tekemä haastettelu.
Alla olevat Jianxinin runot on suomeksi kääntänyt Aki Salmela.
Lasillinen poikani kanssa Mitä suuria tavoitteita viisikymppisellä miehelle voisi olla? Hänen tulee vain istua ja ottaa lasillinen kotoa lähteneen ja aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa. Kaksi lasia koskettaa – tähän tapaan he halaavat, tähän tapaan he tekevät sovinnon. Sitten ei ole mitään sanottavaa. Kun poika nousee hakemaan uuden kierroksen, isä katselee tyhjin silmin miten vaahto laskeutuu lasin pohjaa kohti Päiväkirja 日记 Tuuhean tammen luota alkaen puutarhuri työntää ruohonleikkuriaan kierroksen toisensa perään. Koko päivän minä kuulen sen, haistan leikatun ruohon, hengitän sitä, tulen toiseen puutarhaan, missä ruoho saartaa kaiverrettua valkoista marmorilaattaa, sen vihreä hyväily on kuolemassa hellempi kuin yhdenkään ihmisen sormet. Herään, puutarha ja ruohonleikkuri ovat poissa, kaikki on taipunut jäiseen tahtoon, tammenterhot haljenneet, puutarha viimein levossa. Sitten lunta, lunta sataa tälle sivulle, raskasta lunta, joka ei peitä mitään puutarhaa, vaan lähteet kurkussani. Vuodenaika kelaa takaisin kuolleen laajuutensa. Rakastan lunta, näitä väriseviä menetyksiä, ja muistan ruohon, sen viimeisen vihreän henkäyksen. Lokakuu 1992, Ghent, Belgia Brodskyn kuolema 布罗茨基之死 Kun mies kuolee, kaukainen vuorenhuippu alkaa sinertää ikuisen lumipeitteensä alla; aurinko voimistuu, ja lapset nousevat koulubussiin. Mutta ennen kuin silmäsi avautuvat tälle kaikelle, sinun täytyy kestää kielen tumma myrsky. Mandariinit 桔子 Kaiken talvea hän syö mandariineja, joskus pöydässä, joskus bussissa. Joskus, hänen syödessään, lunta sataa kirjahyllyyn. Joskus syömisen sijasta hän vain kuorii, hitaasti, niin kuin jokin eläisi sen sisällä. Niinpä hän syö mandariineja, koko talven, ja syödessään hän muistaa romaanin, jossa sankaritarkin toi pöytään kulhollisen mandariineja. Yksi vieri tarinan loppuun saakka. Mutta hän ei saa päähänsä kirjailijan nimeä. Hän vain syö mandariineja hiljaisuudessa. Kuoripino ikkunalaudalla kasvaa korkeammaksi. Lopulta kuva muutamasta mandariinista, lapsuudessa, sairaalavuoteen vierellä, palaa hänen mieleensä. Hänen äitinsä oli löytänyt ne jostain. Hänen nuorempi veljensä kärtti yhtä, mutta äiti kielsi. Hän itse jakoi omastaan, mutta kumpikaan ei syönyt viimeistä mandariinia, joka säilyi sängynviereisellä pöydällä. Kuka tietää, mitä sille tapahtui? Niinpä hän syö mandariineja kaiken talvea, erityisesti lumisina päivinä, tai pilvisellä säällä. Hän syö hitaasti, aivan kuin aikaa olisi paljon, aivan kuin hän nielisi pimeyttä. Hän syö, kuorii, ja kun hän nostaa katseensa lumi kimaltelee ikkunassa. Pimenevä peili 变暗的镜子 1 Puiden ja kivien rakastaminen: kaiken moraalin perusta. 2 Ajat edistyvät, ja illan koittaessa ilmestyy lisää tyttöjä, hiukset värjättyinä, viittomaan tienposkeen. Miksi et pysähtyisi? Mitä sinulla on enää ylpeydenaiheita? Luuletko todella, että sinun jalo sielusi on yhtään heidän kampojaan kestävämpi? 3 Vaikka viini lojuu raskaana mielessäsi, unohtuneet haavat pistävät terävämmin kuin piikki. 4 Jonain päivänä muistat sen pienen kärpästen täyttämän ravintolan Pekingin laitamilla: miten istuimme katselemassa kaukaisen Hiltonin loisteliaita valoja ja näimme ensimmäisen kerran miten nöyryytys sivaltaa varatonta. 5 Lentokenttä on suljettu, myräkkä merellä yltyy mielipuolisesti; ei kotiinpaluuta, vaan eräänlainen dialogi, joka on käynyt vaikeaksi. 6 Ne, jotka tietävät miten syvässä kylmyydessä eletään, varaavat pihaltaan kaistaleen maata auringonkukille. 7 On aika ottaa entisen rakastajan maalaus pois seinältä, mutta minne sen voisi panna talon uuden valtiattaren katseen alla? 8 Kun on elänyt sieltä tänne, usko on vaikeaa, mutta epäusko on silkkaa kauhua. 9 Kultainen maissi murenee, tähkät mätänevät peltoon. Vanha mies seisoo ovenkynnyksellä ja katselee pehmeää syksyistä sadetta. Mikä saa sinut kääntymään pois katkerista katseista? Miksi sinua aina nolottaa kirjoittaa runoja ihmisen hedelmättömästä raadannasta? 10 Jos aasi väittää olevansa Suuri Runoilija, kumarrat arvokkaasti, sillä tämä on Runouden Valtakunta. 11 Kun vanhenet, ensimmäinen hento ylenkatseen pilkahdus poikasi silmissä tulee kuin ansaitsemattomana lahjana kauan odotetulla lomalla. 12 Tätä musiikkia minä rakastan, yleisön yskimistä mestarin soittaessa: jatkan istumistani pimeässä. 13 Ei niin, että olisit sen vanhempi; peilisi vain on himmennyt. 14 Ei niin, että olisit sen vanhempi; yksin syöminen vain kestää kauemmin. 15 Ei niin, että kotikylän tytöt olisivat löyhätapaisia; myrskystä palannut merimies vain sokeutui jo kauan sitten. 16 Päivittäin kiillotat huoneesi mäntylattiaa. Valmistautuaksesi elämään paljasjalkaisen enkelin kanssa, joka ei koskaan saavu? Enkeliä ei ole. Kattosi nurkasta laskeutuu lihava hämähäkki. 17 Nouset aamulla ja kuuntelet urkuja, auringonlaskun aikaan viulua, illalla pianoa; mutta yöllä havahtuneena kuulet loputonta hiljaisuutta. 18 Elämänuskon elpyminen on kuin tömistelisi jalkojaan talvella; lämpö palaa, ja sitten sitä harppoo yhä pidemmälle lumeen. 19 On vuosia viimeisestä käynnistäsi eläintarhassa: tyttö tuntee yhä vetoa Käärmetaloon, mutta koska ette enää halua nähdä tiikereitä tai joutsenia, suuntaatte Apinakukkulalle, joka on lapsia tulvillaan. 20 Kun hänen kirjoittajanelinikänsä on ohitse, niin kuin pakkotyötuomio, uskon että hän astuu ulos huoneesta ja katsoo etäisyyteen mutisten itsekseen: Lapsi, nyt minä tunnen auringon lämmön, ja puutarhastasi minä kuulen tyttäresi nauravan...
