Helsingissä 7.10.2013
Tehtaankadulla ihmisoikeusmielenosoituksessa
7.10.2006. Kuten monet kustannusalan kollegani, olin Frankfurtin kirjamessuilla. Kaunis ja lämmin lauantai. Maailman suurin kirjatapahtuma oli sinä vuonna päättymäisillään.
7.10.2006 iltapäivän viimeinen tapaamiseni oli erään ihmisoikeusasioihin perehtyneen kustantajan messuständillä. Ihmettelimme maailmanpolitiikan synkkää arkipäivää ja sitten pohdimme hetken mikä tekee raskaasta kirjatyöstä mielenkiintoista. ”Anna Politkovskajan kaltaiset ihmiset”, pohdin minä. ”Mahtavaa kun edes hetkittäin tälläkin työllä on sisältöä.” Olimme Annan kanssa tavanneet monta kertaa, koska tein työtä Suomessa hänen kirjojensa parissa.
Juostessani messuilta ulos raitiovaunuun toimittajaystäväni soitti Suomesta: ”onko se totta että Anna on murhattu?” hän kysyi hengästyneenä. ”Mitämitä mitä”, henkäilin ällistyneenä ja katkaisin puhelun.
Toinen puhelu ja asia varmistui: Anna Politkovskaja oli ammuttu kotitalossaan Moskovassa.
Pian aloin tajuta miten suuri menetys oli tapahtunut koko maailman ihmisoikeusliikkeelle. Vielä suurempi menetys on heille, joiden puolesta Anna puhui. Sodan uhreille, joille Anna antoi äänen.
Samalla alkoi sydämeeni hiipiä suru ja kaipaus. Tätä hyvää ihmistä ei voi korvata, tätä ystävää ei voi korvata kenelläkään eikä millään. Ei varsinkaan unohduksella.
* * *
Tuosta kauheasta päivästä on nyt seitsemän vuotta. Me ihmisoikeusaktivistit emme osanneet edes kuvitella miten rankaksi kansalaisjärjestöjen ja aktivistien tilanne Venäjällä voisikaan mennä.
Emme keksineet, että mikä vaan järjestö, joka vastaanottaa taloudellista tukea ulkomailta, joutuisi rekisteröitymään ulkomaiden agentiksi, kuten nyt on tilanne.
Me toivoimme Tshetshenian sodan loppumista, mutta emme alueelle sananvapautta polkevaa hirmuhallintoa.
Me olemme toivoneet myös, että sananvapauden ohella maassa kuin maassa olisi uskonnonvapaus – johon tietenkin kuuluu yhtälailla vapaus olla kuulumatta mihinkään kirkkokuntaan. Ja vapaus ilmaista mielipiteensä. Emme todellakaan osanneet odottaa, että kirkossa presidenttiä arvostelleet Pussy Riotin punkkarinaiset, maskit kasvoillaan ja vain videokamera aseenaan, suljetaan vankileirille.
Ja vaikka olemme huomanneet ihmisoikeustilanteen vaikeutumisen, silti juristin, toimittajan ja aktivistin väkivaltainen kuolema tulee aina järkyttävänä yllätyksenä, kuten Natalia Estemirovan, Stanislav Markelovin ja Anastasia Baburovan kylmäveriset murhat.
* * *
Tilanteen surullisuudesta ja siitä aiheutuvasta epätoivosta saattaa johtua se, että julkisessa keskustelussa kaikuu paljon kyynisyyttä. Greenpeacen ympäristöaktivistien osoitettua mieltään venäläisellä öljynporauslautalla moni on sanonut, että järjestön olisi pitänyt varautua pahimpaan, kuten 15 vuoden vankeustuomioihin.
Että järjestön olisi pitänyt ottaa huomioon se, ettei Venäjä kunnioittaisi lakeja eikä varsinkaan ympäristöjärjestöjä.
Että pitäisi ottaa huomioon aktivisteilla mahdollisesti käytävä poliittinen peli.
Tällainen pahimpaan varautuminen kuulostaa synkältä ja jopa lamaannuttavalta. On valtavan ikävää, jos mielenosoittajia vastaan tekaistaan syytteitä ja väitetään heidän olleen muulla asialla kuin mikä oli totuus.
Olisi outoa, että rauhanomaisiin mielenosoituksiin rutinoituneet aktivistit etukäteen miettisivät tekaistujen syytteiden vievän heidän vankileirille vanhenemaan. Ihan yhtä ällistyttäviä ovat Pussy Riotin vankeustuomiot rikkomuksesta, josta muissa maissa ei olisi rangaistu ollenkaan tai sanktiona olisi ollut jokin sakkolappunen.
Ehkä pelottelu alkaa jopa toimia ja aktivismi vähenee.
* * *
Ei. Minusta meidän on ajateltava, että asiat voivat muuttua paremmaksi. Meidän pitäisi tukea heitä, jotka ovat hädän alla, uhkasi heitä sitten epäoikeudenmukainen vankeustuomio tai öljyllä saastutettu ympäristö.
Kyynisyydellä ei saavuteta mitään.
”Ihan turhaa protestoida kun ei valtaapitävät välitä mitään, ja ne jotka protestoivat, ovat hölmöjä” -asenne vie turhaa bittitilaa Facebookin servereillä. Sananvapauden nimissä todettakoon kuitenkin että tällainenkin purkautuminen on ihan sallittua.
Siis irroittautukaamme kyynisyydestä. Varmasti meillä on toivoa, sillä ihmisoikeusliike ei ole kuollut. Päinvastoin, esimerkiksi ympäri Eurooppaa ihmisoikeusliike voi oikein hyvin ja paljon hyviä tuloksia on saavutettu. Monissa maissa tiedetään hyvin mitä ihmisoikeudet ja sananvapaus tarkoittavat ja miksi niitä pitää vaalia. Jos joku olisi sen unohtanut, kertaanpa asiaa nyt ja tässä:
Ihmisoikeudet perustuvat sille vahvalle tosiasialle, että kaikilla on oikeuksia ihan syntymästään lähtien, ja ne oikeudet ovat yhtäläisiä. Kaikilla on oikeus elää, tehdä työtä, asua jossakin, elää ilman väkivallan pelkoa, ja oikeus saada ravintoa ruumille ja miksei sielullekin, oikeus uskoa tai olla uskomatta, oikeus tavata toisia ihmisiä eli kokoontua, ja lisätäänpä listaan maailmaa syleilevään henkeen oikeus rakastua ja rakastaa.
Sananvapaus tukee näitä oikeuksia. Sananvapaus kuuluu tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Sananvapaus tarkoittaa, ettei epäkohdista tarvitse vaieta ja ettei epäkohdista puhuvia vaienneta.
Ihmisoikeudet ja sananvapaus ovatkin kuin jin ja jang, ne ovat täydellisessä symbioosissa ja riippuvaisia toisistaan: jos toinen voi huonosti, toinenkin kärsii, ja jos toista ei ole, ei ole toistakaan.
* * *
Palaan vielä vuoteen 2006: Annan murhaa seuraavan päivän iltana tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sytyttivät hänen muistolleen kynttilän. Hetken hymyilimme kyynelten läpi, tuntui että meitä on paljon, me pidämme yhtä ja maailma muuttuu paremmaksi.
Kohta Kerkko Koskisen bändi lauloi Uuden ajan kynnyksellä -biisissään, että
“kun maa on rumimmillaan,
ammutut muistetaan paremmin
kuin ne jotka maksavat murhan.
Ne eivät vielä tiedä minusta,
ne eivät vielä tiedä sinusta[…]”
Saakoot kaikki nyt täten tietää sinusta ja minusta ja siitä, että uuden ajan on koitettava.
Tätä uutta aikaa, jonka me yhdessä teemme, Annakin olisi halunnut elää. Rauhan ja rakkauden aikaa. Kunnioituksen ja välittämisen aikaa. Vapauden aikaa.
Iida Simes oli Anna Politkovskajan ystävä ja työskenteli kustantamossa hänen kirjojensa parissa.
