Olen kuullut useaan kertaan väitteen, että tiukka sensuuri ja kapea sananvapaus tekevät hyvää taiteelle. Kun vaikkapa kirjailijan pitää esittää yhteiskuntakritiikkinsä rivien välissä, naamioituna, kirjallisuus muuttuu tavanomaista rikkaammaksi, kunnianhimoisemmaksi ja taiteellisesti onnistuneemmaksi. Suora paasaus ei sovi taiteeseen, mutta hitaasti avautuva vertauskuvallisuus sopii.
Vaikka ajatus tuntuu ahdistavalta, on siinä myös annos totuutta. Hyvin vastenmielistä totuutta, haluaisin korostaa.
Yksi värikkäimmistä ja vertauskuvallisuudeltaan onnistuneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on kikujutaustaisen Ngũgĩ wa Thiong’on romaani Variksen velho. Maanpakolaisenakin elänyt kenialainen Ngũgĩ (s. 1938) kirjoittaa kadehdittavan vahvaa ja elämyksellistä proosaa.
Ngũgĩ aloitti uransa kirjoittamalla englanniksi, mutta nykyään hän kirjoittaa ensin kikujuksi ja kääntää sitten itse tekstinsä englanniksi.
Variksen velho kertoo kuvitteellisen Aburĩriasta ja sen hallitsijasta, Valtiaasta, joka pukeutuu kuin Gaddafi, on kirjallisesti yhtä kunnianhimoinen kuin Turkmenistanin Nijazov ja suuruudenhulluudessaan sairaampi kuin koko Kimien suku yhteensä. Valtiaan luottoministerit ovat Machokali ja Sikiokuu, eli “Silmät” ja “Korvat”, joista ensin mainittu on suurennuttanut kirurgisesti silmänsä ja jälkimmäinen korvansa, ”…jotta ne erottaisivat Valtiaan vihamiehet, vaikka he miten kaukana lymyilisivät”.
Monet romaanin yhteiskunnalliset tapahtumat tuntuvat hämärästi tutuilta – lukija käy mielessään läpi autoritaarisia valtioita, ja miettii, missä mikäkin tapahtui. Yli viiden ihmisen jonot on varmasti kielletty jossain. Kirjan alussa käynnistyy Taivasmarssi-projekti. Valtias haluaa rakennuttaa itselleen tornin, joka ulottuu niin korkealle, että sen huipulla hän voi keskustella Jumalan kanssa.
Valtiaan kohtalo on tutun oloinen. Hänen kaltaiselleen diktaattorille mahdollisia kohtaloita ei ole tarjolla kovin monta. Valtias on Valtio, ja kaikki, mitä hänelle käy, käy lopulta koko Aburĩrialle.
Kaiken tarinoinnin taustalla häämöttävät Afrikan oikeat ongelmat: köyhyys, korruptio, työttömyys, aids, koulutetun väestönosan pakeneminen ulkomaille, aavikoituminen – ja ehkä se ongelmista suurin: alituinen alemmuuskompleksi valkoisen maailmanvallan edessä.
Esseetuotannossaan Ngũgĩ wa Thiong’o on kritisoinut kolonialismia ja sen sivuvaikutuksia, kuten kristinuskoa ja juuri ”kansallisen itsetunnon” puutetta. Hänen mielestään afrikkalaisten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa ennen kaikkea äidinkielellään ja toisaalta afrikkalaisen kirjallisuudentutkimuksen nostaa oman manteren kirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen kärkeen.
Sama ajatus löytyy Variksen velhostakin: Aburĩria ei tule pääsemään vaivoistaan kopioimalla valkoisten oppeja, vaan keinot täytyy löytää paikan päältä.
Ngũgĩ wa Thiong’o syntyi kikujuperheeseen ja sai nimen James Ngũgĩ. Hänen perheensä pidätettiin mau mau -kapinallisina. Ngũgĩn velipuoli surmattiin ja hänen äitiään kidutettiin.
Ngũgĩ opiskeli englantia Makereren yliopistossa Kampalassa ja lähti sitten jatkamaan opintojaan Leedsiin Englantiin. Hänen esikoisteoksensa, romaani Weep Not, Child, ilmestyi opiskelujen aikana, vuonna 1964. Vuonna 1967 hän muutti nimensä Ngũgĩ wa Thiong’oksi ja alkoi kirjoittaa kikujun ja swahilin kielillä.
Vaikeksiin Ngũgĩ wa Thiong’o joutui vuonna 1977, kun hän julkaisi näytelmän, joka puolusti kenialaisia työläisiä ja maanviljelijöitä maan vallanpitäjiä vastaan. Kenian silloinen varapresidentti Daniel arap Moi antoi kirjailijasta pidätysmääräyksen.
Vankilassa Ngũgĩ kirjoitti vessapaperiin kikujunkielisen romaanin, Caitaani mũtharaba-Inĩn (Paholaisen ristillä).
Ngũgĩ vapautui vankilasta joulukuussa 1978 Amnesty Internationalin kampanjan myötävaikutuksella, mutta hän ei enää saanut opettaa kotimaansa yliopistoissa.
Neljä vuotta myöhemmin hän lähti Lontooseen Paholainen ristillä -teoksen julkaisutilaisuuteen ja joutui jäämään maanpakoon, koska Moin kerrottiin uhkaavan hänen henkeään. Maanpakolainen Ngũgĩ wa Thiong’o opetti ja teki tutkimusta Yhdysvalloissa eri yliopistoissa.
Vuonna 2004 kirjailija vieraili kotimaassaan ensimmäistä kertaa sitten maanpakoon lähtönsä. Hänet kuitenkin pahoinpideltiin ja muun muassa hänen tietokoneensa varastettiin. Ngũgĩn vaimo raiskattiin heidän asunnossaan Nairobissa.
Kaksi vuotta myöhemmin Ngũgĩ julkaisi ensimmäisen romaanin lähes kahteen vuosikymmeneen: Variksen velhon.
Kirjallisuus on lopulta väkivaltaa elinvoimaisempaa.
Tiina Raevaara on kirjailija ja Suomen Penin johtokunnan jäsen.
