Uiron suurlähettilään ja kirjailijan Oskar Kallasin puoliso Aino Kallas asui Lontoossa vuosina 1922 –1934. Hän liittyi vuonna 1921 perustettuun Lontoon PEN-klubiin ja ehdotti klubin perustamista myös Suomeen. Kallas otti yhteyttä myös Kirjailijaliittoon, jossa asiaa teoriassa kannatettiin. Asia eteni pikku hiljaa. Kersti Bergroth kirjoitti syyskuussa 1927 kirjeen ”kirjailijatar” Helmi Krohnille. Helmi ja Aino olivat kansanrunouden ja kirjallisuuden tutkijan, kirjailija Julius Krohnin tyttäriä. Kirjeessä Bergroth ehdotti klubin koolle kutsumista.
Ensimmäinen epävirallinen kokous lokakuussa 1927 ei ollut rohkaiseva. Bergroth kirjoittaa jälleen Helmi Krohnille ja ihmettelee, miten idea ei innosta Suomessa. Suomenruotsalaiset eivät olleet alussa lainkaan innostuneita asiasta.
Suomalaiset perustivat klubin. Bergroth kirjoitti Yrjö Hirnille, Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden professorille:”Ajattele miten toisella tavalla suomalaiset suhtautuvat asiaan. Otto Manninen lupautui puheenjohtajaksi, Sinä sihteeriksi, rouva Ståhlbergin innostus oli oikein kaunis, vaikka hän ei pannut tarpeeksi painoa ulkomaalaiselle puolelle. Maisteri Renqvist asettaa kirjoituskoneensa, painonsa ja työvoimansa käytettäväksemme. Anni Manninen on niinikään mukana. Koskenniemi, Sillanpää ym. samoin. Tällaisen kantajoukon varassa klubin olemassaolo on taattu. ”
Tunteet lopulta tasaantuivat, ja ensimmäisessä illanvietossa oli 34 jäsentä. Heistä 2/3 oli suomenkielisiä, 1/3 ruotsinkielisiä. Ruotsin Penin mukaan laadittiin säännöt, jotka vahvistettiin toukokuun 26. päivänä 1928. Tämä on siis Suomen Penin virallinen syntymäpäivä.
Saman vuoden kesäkuussa Helmi Krohn lähti Osloon edustamaan Suomea. Otava antoi matka-avustusta 2 000 Smk.
Vanhoja pöytäkirjoja lukiessa huomaa usein, miten aktiivisesti kustantajat, varsinkin WSOY:n Jäntit ja Otavan Reenpäät ovat olleet mukana Penin toiminnassa. Kokouksia pidettiin usein kummankin kodeissa, samoin kestitettiin ulkomaalaisia vieraita. Myös Penin monet puheenjohtajat ovat kutsuneet koteihinsa vieraita. Parinkymmenen vuoden takaa vuodelta 1983 pöytäkirjasta löytyy mm. tällainen:”Venetsian kokouksen jälkeen 1. 6. Lassi Nummi järjesti kodissaan pienimuotoisen lehdistötilaisuuden, jossa hän esitteli Penin toimintaa yleensä sekä Venetsiassa saamiaan vaikutelmia sananvapauskysymyksistä tämän päivän maailmassa. Aihetta käsittelivät Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Aamulehti, Demari ja Kansan Uutiset. STT välitti tiedotteen, joka julkaistiin useissa maakuntien lehdissä. ”
Klubin alkuaikoina oli tapana järjestää tavallisia illanviettoja ja varsinkin kaikki johtokunnan kokoukset yksityiskodeissa.
Elitistinen klubi
Klubi oli 30-luvulla eksklusiivinen. Uusi Suomi julkaisi avoimen kysymyksen klubille, kirjoituksen takana oli nuoria kirjailijoita:”Olemme kuulleet useiden mitä ansioituneimpien – mm. valtion eläkettä nauttivien – kirjailijoiden ihmettelevän, mikä se sellainen klubi on ja keitä siihen kuuluu. Nuorempi kirjailijapolvemme taas on kokonaan sivuutettu klubia muodostettaessa. Aiotaanko klubi säilyttää jonkinlaisena salaisena sisärenkaana vai aiotaanko siihen niin kuin muiden maiden klubeihin valita jäseniksi maan kyvykkäimmät kirjailijat?”
Avoin kysymys sai samassa lehdessä avoimen vastauksen. Suomen PEN sai alkunsa Kersti Bergrothin saamasta yksityiskirjeestä. Perustavaan kokoukseen oli kutsuttu myös muutamia nuoria kirjailijoita, mutta kukaan ei tullut paikalle. Klubiin pääsi jäseneksi, kun kaksi Penin jäsentä ehdottaa uuden jäsenen valitsemista ja johtokunta vahvistaa jäsenyyden.
Kirjallista ammuskelua jatkui suomalaisten nuorten kirjailijoidenpuolelta pitkään. Mutta yhteistoiminta eri maiden PEN-klubien kanssa oli vilkasta. Kotimaan kokouksissa oli kuitenkin vielä paljolti kirjallista seurustelua. Keskusteltiin myös erilaisten julkaisujen toimittamisesta, mutta useimmat ideat kuitenkin hiljenivät ja vaipuivat unhoon.
Kirjailija Yrjö Soini eli Agapetus hyökkäsi railakkaasti PEN:iä vastaan 1932. Hän väitti jäseniä tuntemattomaksi ryhmäksi, joka oli pahasti epäonnistunut edustaessaan Suomen kirjailijoita. Penin johtokunta piti Soinin hyökkäystä erittäin loukkaavana ja vastasi hänelle Uudessa Suomessa. Soini jatkoi väittämällä, että suomalaista kirjallisuutta edustavat ulkomailla henkilöt, joille kirjallisuutemme on uppo-outoa. Ja tietysti hän mainitsi omista eri maissa esitetyistä näytelmistään!
Vuonna 1933 Lontoon keskus lähetti sähkösanoman, jossa se ilmoitti huolestumisensa Saksan tilanteesta. Sähkettä käsiteltiin johtokunnankokouksessa, mutta mihinkään yhteiseen toimenpiteeseen ei ryhdytty. Kysymystä pidettiin epämääräisenä eikä johtokunta halunnut sekaantua politiikkaan.
Myrskyä odotettavissa
Saman vuoden kongressi oli Jugoslaviassa. Järjestelyt pettivät kun 50 odotetun peniläisen tilalle saapui nelisen sataa osanottajaa. Kongressissa piti olla esitelmä PEN-klubin päämääristä ja tarkoitusperistä, mutta se poistettiin liian arkana aiheena. Saksassa oli suoritettu julkisia kirjojenpolttamisia ja toimia sikäläisiä kirjailijoita vastaan. Kirjarovioiden vuoksi laadittiin protesti, jonka parinkymmenen allekirjoittajan joukossa oli myös Suomi. Kokous päättyi yleiseen hälinään, ja Saksan edustajat huusivat lähtevänsä, mikä olisi PEN-klubin loppu. Äänestys Saksan rovioidenvastaisesta protestista sai 10 puolesta, 2 vastaan, 14 äänetöntä.
Vuoden 1934 kongressissa Edinburghissa ja Glasgow ’ssa puhetta johti kirjailija H. G. Wells. Hänen avauspuheensa kiristi tunnelmaa. Voiko PEN sanoa, ettei sillä ole mitään tekemistä politiikan kanssa silloin, kun politiikka ja poliitikot hyökkäävät kirjan kimppuun, kahlehtivat ihmishengen vapautta. Jollei PEN tee mitään, se muuttuu matkatoimistoksi, joka järjestää tilaisuuden kunnioitettaville kirjailijoille nähdä kauniita seutuja.
Suomea edustivat kongressissa Helmi Krohn ja Anni Voipio-Nylund, jotka kertoivat, että mielet kiihtyivät vähemmästäkin seikasta ja syytöksiä singottiin puolin ja toisin. Se on valhe, se ei ole totta -huutoja kaikui salissa usein.
Eino Railon puheenjohtajakaudella toiminta oli vilkasta. Kirjailijaliiton kanssa mm. pidettiin isot päivälliset virolaisille kirjailijoille, jotka olivat tulleet Viron viikolle ja kirjanäyttelyyn Helsinkiin. Neljäkymmentä henkilöä oli läsnä toisilla kutsuilla suuren laulajattaremme Aino Ackté-Jalanderin luona. ”Rouvat Ackté, Elmgren ja Ala-Härkönen lauloivat. L. Onerva ja Arvi Kivimaa lausuivat runoja, ja rouva Ackté luki luvun Muistelmiensa II:sta osasta. ”
”PEN-klubissa oli vallalla hyvät tavat. ” ”PEN:issä oli kultivoitunut leima. ”
Suomi sai 1936 merkittävän vieraan Intian klubista, joka piti aktiivisesti yhteyttä muihin klubeihin. Intiasta saapui professori A. Charravarty ja Lontoosta Penin perustajiin kuulunut Mr Shipp. Mutta koska oli kesä, kokousta ei saatu aikaan. Yrjö Hirn ja Helmi Krohn veivät vieraan Porvooseen tutustumaan Runebergin kotiin.
Vuosikymmenen lopun kongressit olivat kiivaita. Italialainen futuristirunoilija Marinetti ihannoi sotaa Buenos Airesissa. Kansallissosialismi Saksassa voimistui ja kukisti häikäilemättömästi kaiken vastustuksen. Italian panssarivaunut tunkeutuivat Abessiniaan ja Espanjassa puhkesi armoton sisällissota. PEN-klubin rauhanomainen politiikka hukkui myrskyihin.
Tyyni Tuulio edusti Suomea Pariisissa 1937. Kokousmyrskyn aiheutti Federico Garcia Lorcan traaginen kuolema epäselvissä oloissa kansallissodan alussa. Tuulion kongressiraportista: ”Tuosta ihmispaljoudesta, erikielten surinasta alkoi vähitellen erottua yksilöitä. Kansainvälinen PEN klubi oli 30-luvulla vielä erittäin valkoihoinen, joukossa ei näkynyt neekereitä kuten nyt. ”
Vuonna 1937 puheenjohtajaksi valittiin F. E. Sillanpää, jonka kerrotaan olleen kokouksissa rehevä ja hauska, mutta kaukana järjestöihmisestä. Sillanpää valittiin Suomen ensimmäiseksi kunniajäseneksi, myös kansainvälinen PEN nimitti hänet yhdessä Yrjö Hirnin kanssa kunniajäseniksi. Sillanpää sai Nobelinsa, sota alkoi, toiminnan uudelleen elvyttäminen oli vaikeaa, sillä sodan kestäessä ei PEN kokoontunut.
Rauha alkaa
Joulukuussa 1945 PEN-klubi kokoontui ensi kertaa sodan jälkeen. Seuraavana vuonna kongressi pidettiin Tukholmassa, jossa Yrjö Hirn piti esitelmän ”Humanismen och dess framtid ”. Ruotsin PEN kutsui Hirnin myös kunniajäsenekseen.
Nyt pyrki moni uusi jäsen klubiin, koska heillä oli mielessään mahdolliset ulkomaanmatkat. Suomen Pankki oli kuitenkin kitsas matkalupien myöntämiselle. Puheenjohtaja Kersti Bergroth ja sihteeri Seere Salminen pääsivät lähtemään 1947 Zürichin kongressiin, jossa Suomi sai paljon sympatiaa osakseen. Kongressissa solmittiin kiinteät suhteet UNESCO:on.
Suomen toiminta jatkui kaikkien erimielisyyksien yläpuolella olevana seurusteluna. Suomessa kävi ulkomaalaisia vieraita, joita kestitettiin jäsenten kotona tai kustannustaloissa. Kööpenhaminan kongressissa 1948 Etelä Afrikka ehdotti, että vältettäisiin poliittisia keskustelunaiheita. Kokous kuitenkin totesi, ettei politiikka Penin toiminnassa enää ollut vältettävissä. Palestiinan juutalainen keskus pyysi myötätuntoa taistelulleen.
Vuosikymmenen lopulla pohdittiin yhteistyökomitean perustamista kirjailijaliittojen kanssa ulkomaalaisten kirjailijavieraiden vastaanottamista varten. Vieraita viihdytettiin klubilaisten kodeissa. PEN-klubi piti sääntöjensä mukaisesti päätehtävänään suhteiden ylläpitämistä eri maiden kirjailijoiden kesken.
Seurusteluklubi voi hyvin. Mm. Yrjö Jäntin kotonaan järjestämästä illanvietosta Suomen Kuvalehti julkaisi ison kuvareportaasin.
PEN etsii rooliaan
Sodan jälkeisiä kokouksia ja kongresseja sävyttivät poliittiset ristiriidat kuten esimerkiksi PEN-klubin perustaminen Francon Espanjaan. Mutta Suomessa oltiin ”kirjallisia ”. Tuomas Anhava alusti 1950 vuosikokouksessa aiheesta ”Essee taidemuotona ”. Seuraavana vuonna maassamme vieraili Ruotsin PEN-klubin puheenjohtaja, prinssi Wilhelm, jonka esitelmän aiheena oli ”Kyrkosångare ”, joka perustui Erik Axel Karlfeldtin runoon. Prinssi Wilhelm oli Kustaa V:n poika, mutta hän ei ollut päässyt puheenjohtajaksi kuninkaallisilla suhteillaan vaan monen romaanin, runokokoelman ja matkakertomusten kirjailijana. Klubi tarjosi prinssille lounaan ravintola Motissa.
Valtaosa Suomen PEN-klubin toiminnasta oli kansainvälisten suhteiden ylläpitämistä. Viisikymmenluvusta kertoo kirjassamme Kai Laitinen, nuori peniläinen, joka pääsi osallistumaan ulkomaitten kongresseihin.
Vuosi 1954 oli lottovoitto Suomen PEN:ille, sillä opetusministeriö myönsi sille 100 000 markan avustuksen veikkausvoittovaroista. Nyt voitiin helpottaa ulkomaalaisten vieraiden vastaanottoa. Ruotsalainen kääntäjä Elsa Thulin piti hauskan pakinan kääntäjän iloista ja murheista Seurahuoneen Juhlakerroksessa.
Kevään 1955 suuri tapaus oli toimitusjohtaja Heikki Reenpään järjestämät iltakutsut kodissaan helmikuussa. Kutsua oli noudattanut viitisenkymmentä klubilaista. Ulkomaalaisia vieraita suorastaan vilisi Helsingissä irlantilaissyntyisestä kirjailijasta Joyce Carystä islantilaiseen Halldor Laxnessiin.
PEN alkoi entistä tiiviimmin pitää yhtenä tärkeimmistä tehtävistään kirjailijan vapauden ja vapaan ilmaisun puolustamista etenkin sodan jälkeen. Ensimmäinen merkittävä tapaus, jossa tämä tehtävä tuli selvästi esille, oli Unkarin kansannousu 1956.
Matkustelu oli 50-luvun lopulla vähäistä. Yrjö Kaijärvi kävi Pakistanissa ja Intiassa. Bombayn PEN-klubissa hän piti esitelmän ”Suomen luonnosta ja kirjallisuudesta ”.
Vuonna 1957 Lontoosta tuli Suomen PEN:ille tiedustelu, voisiko Suomi järjestää seuraavana vuonna kansainvälisen kongressin, koska Bryssel oli peruuttanut sen samaan aikaan järjestettävän maailmannäyttelyn vuoksi. Taloudellinen tilanne vaati vastaamaan kielteisesti. Seuraavamyönteinen vastaus annettiin sitten vasta vuodeksi 1998, neljäkymmentä vuotta ensimmäisen tiedustelun jälkeen.
Vuosikymmenen loppuvuosi oli hyvin hiljaista aikaa. Mielenkiintoinen keskustelunaihe kustantajan ja arvostelijan suhteesta kuitenkin synnytti vilkkaan osanoton ja keskustelun.
Hiljainen kausi jatkuu
Kuusikymmenluvun alku oli ylen hiljaista. Valtionapu ja opetusministeriön matka-avustukset evättiin PEN:iltä monta kertaa. Toiminnan heikkoudesta tuntui kuitenkin kärsivän kansainvälinenkin PEN. Taas tuli Suomeen pyyntö vuoden 1962 kongressin järjestelyistä.
Nyt alettiin kuitenkin kokoontua ravintoloissakin, mutta suurin joukoin mentiin aina Yrjö A. Jäntin kotiin. Mutta ulkomaalaisia vieraita sentään tuli Suomeen, kuten amerikkalainen kirjailija Irving Stone tai unkarilaisten kirjailijoitten valtuuskunta.
Sihteeri Seppo Virtanen kirjoitti 1962–1963 toiminta kertomuksessamme näin:”Järvenpään työväenopiston kirjallisuuspiiri, jonka ohjaajana toimi klubimme puheenjohtaja Tyyni Tuulio, kutsui klubin jäsenet toukokuussa kevätretkelle, josta oli puhuttu kolme vuotta. Retkelle ilmoittautui klubin puheenjohtajan ja sihteerin lisäksi kaksi jäsentä, joiden nimet ansaitsevat tulla mainituiksi: Sirkka Selja ja Salme Setälä. ”
Vuonna 1965 PEN-bulletinin Suomen numeron toimitti puheenjohtaja Eeva Joenpelto. Kirjoittajina olivat Pentti Holappa, Tove Jansson, Christer Kihlman, Kai Laitinen, Väinö Linna, Veijo Meri ja Pentti Saarikoski.
Penin työvaliokunnan kokoukseen Avignoniin 1965 matkusti Tyyni Tuulio. Sen yhteydessä juhlittiin Dante Alighierin syntymän 700-vuotisjuhlaa. Kokouksen puheenjohtaja oli Arthur Miller. Tuulio kirjoitti:”Danten ajankohtaisuus oli huomion aiheena. Dante oli pakolainen kuten niin monet nykykirjailijat, hän oli aikansa elämään ja politiikkaan kiihkeästi osallistuva runoilija. ”
Jarno Pennanen pääsi opetusministeriön matka-avustuksen tuella1967 ensi kerran Afrikassa pidettyyn kongressiin Norsunluurannikolla. Teemana oli Afrikkaan sopiva ”Legendat ja mytologia inspiraation lähteenä taiteessa ja kirjallisuudessa ”.
Aktiivisempi vuosikymmen
Seuraavalla, 70-luvulla, toiminta vilkastui selvästi. Kuusikymmenluvunlopun yleinen tiedostaminen ja kiihkeän uudistamisen tarve astui esille. Sekä kansainvälisiin että kotimaan tapahtumiin alettiin reagoida toisinkuin ennen, enää ei suljettu silmiä kannanottojen pelosta. Uudet säännöt oli hyväksytty jo vuonna 1967. Kirsi Kunnas kutsui peniläisiä keskustelemaan sananvapaudesta vuoden 1976 jäsenkirjeessä. ”Se on Penin keskeinen asia, sen tärkein idea; kirjailijan oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti, kirjallisuuden ja kulttuurin vapaa liikkumisoikeus yli ideologioiden. Onko lehdistömme vapaa? Ja missä on sen vastuu? Entä mikä on Penin tehtävä sananvapauden puolustajana?”
Kansainvälisen Penin uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Lontoossa1976 perulainen Mario Vargas Llosa. Hänen tavoitteensa oli tehdä PEN:istä todella kansainvälinen siten, että myös kolmannen maailman ongelmat ja kirjailijat kuuluvat Penin toiminnan piiriin. Vargas Llosan omat teemat ovat usein liittyneet Etelä-Amerikan yhteiskunnalliseen problematiikkaan. Samana vuonna pidettiin toinen kansainvälinen kokous Haagissa, jossa Suomea edustivat jälleen Kirsi Kunnas ja Kalevi Haikara. Keskustelun aiheena oli ”Muuttuva maailma –muuttuva PEN ”. Yhdeksi alustajaksi oli kutsuttu Haikara, joka tarkasteli ansiokkaassa esityksessään sananvapauden ongelmaa erilaisissa valtiollisissa järjestelmissä ja maailman sen hetkisen tilanteen aiheuttamien ongelmien kannalta. Haikaran alustus herätti vilkkaan keskustelun.
Sinikka Salokorpi
Teksti on alun perin julkaistu Suomen Penin 75-vuotishistoriikissa
Suomen PEN:in puheenjohtajat
1927 Otto Manninen
1928 Bertel Gripenberg
1929 Arvid Järnefelt
1930 Hans Ruin
1931 J.V.Lehtonen
1932 Santeri Ivalo
1933 Örnulf Tigerstedt
1934 Eino Railo
1936 Arvi Kivimaa
1937 F.E.Sillanpää
1940 V.A.Koskenniemi
1946 Eino Kalima
1947 Kersti Bergroth
1953 Arvi Kivimaa
1956 Eino E.Suolahti
1960 Tyyni Tuulio
1964 Eeva Joenpelto
1967 Timo Tiusanen
1970 Eeva Kilpi
1975 Kirsi Kunnas
1981 Ritva Haavikko
1983 Lassi Nummi
1988 Pentti Ruohonen
1991 Kai Nieminen
1994 Elisabeth Nordgren
2006 Jukka Mallinen
2009 Lauri Otonkoski
2011 Jarkko Tontti
2014 Sirpa Kähkönen
2018 Venla Hiidensalo
2019 Veera Tyhtilä
2022 Peter Mickwitz