Ne askelmat!
On monenlaisia askelmia, jotka johtavat vanhuuden kokemuksen syvenemiseen. Hetki, jolloin toisen silmistä näkee, että hän kokee minut vanhaksi, toiseksi. Tilanne, jossa kehon jokin osa tuntuu pettävän. Kivun kokemukset arkielämän keskellä. Tilanne, jossa kaikki muut ovat paljon nuorempia, kuin itse on, ja sen kokee jostain syystä voimakkaana ulkopuolella olemisena.
Se, kun lapsenlapsi on siirtynyt elämässään sellaiseen autonomian vaiheeseen, johon ei isovanhempana saa yhteyttä. Kun kulkeminen hidastuu. Kun tasapaino horjahtaa.
Mutta se mikä tuntuu jatkuvan aina vain, on itsensä tuntemisen ja oman elämän ymmärtämisen laajeneminen. Muistuu mieleen taannoinen vallalla ollut ajattelu, jonka mukaan ei vanhenevaa ihmistä kannata yrittää auttaa psykoterapian keinoin. Minultakin evättiin Kelan kuntoutustuki psykoterapiaan, kun viisikymppisenä uuvuin ja masennuin: ”tutkitusti viisikymppisiä ei kannata enää hoitaa, työkyvyttömyyseläkkeelle vain!”. (Hankin lääkäripsykoanalyytikon, ja sain psykoterapiaani silloisen lääkärinkäyntikorvauksen, ja jatkoin yliopisto-opintojani, suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ja tein uuden työuran.) Mihin tahansa ikäraja onkaan kulloinkin asetettu, se on ollut ”fake news”.
Joka päivä voin kokea jotain, mikä valaisee jonkin hämärään jääneen näkökulman omasta elämästä ja kehityskuluista sen varrella. Televisiosarja ”Tyttö joka huusi sutta” oli yksi tällainen kokemus.
Tytön huikea näyttelijä kuvaa loistavasti ahdistuneen kasvavan lapsen elämää ja olemusta. Tunnistin roolityöstä jotakin omasta lapsuuden ahdistuksesta. Ei, ei meillä ollut aivan sellaista, kuin elokuvassa, mutta ahdistus siitä mitä seuraavaksi tapahtuu oli tuttua. Tytön käsien hermostunut liike, kummallinen hiljaisuus ja ongelmista puhumattomuuden kulttuuri perheessä. En myöskään tiedostanut nyt ensi kertaa lapsuuteni ahdistusta, mutta jokin vei siinäkin uudelle tasolle, askelman syvemmälle.
Uskon, että moni on voinut kokea vastaavaa ahdistusta elämässään. Varsinkin silloin, kun perheessä on ollut alkoholinkäytön käsittelemättömiä ongelmia.
Miksi tämä merkitsee mitään? Siksi, että saan aina vain, vanhetessani, uusia vastauksia siihen miksi olen tehnyt ratkaisujani, valintojani, ja miksi elämäni on ollut sellaista, kuin se on ollut.
Vanhetessa huomaan yhä syvemmin, miten yksin olemisen tarpeeni on ollut suuri aina nuoruudesta asti. Mutta sen sijaan, että olisin tutustunut itseeni ja opetellut yksin olemista, olenkin elämässäni hakeutunut ihmisten pariin. Elämäni on täyttynyt näin monien muiden tarinoilla, sensijaan, että olisin tutustunut itseeni ja tiedostanut omaani.
Ei taaskaan niin, etten olisi aikuisena ryhtynyt kädet savessa itsetuntemukseni kasvattamiseen, käynyt psykoterapiassa ja etsinyt monelta taholta tietä itseeni pitkiä aikoja elämässäni. Mutta yhä riittää valolla töitä kohdistua hämäriin ja pimeisiin nurkkiini.
Niin siis vanhenemisesta… Mieli syvenee, rauhoittuu. Koen tulevani yhä enemmän omaksi itsekseni. Minä pidän sitä tärkeänä. Ja sitten joskus mietin, että monet ihmiset tuntuvat selviävän minua paremmin maailman haltuunotosta, tekemisestä ja luomisesta. Minun elämäni nyt vain on monista syistä mielen arkeologiaan taipuvaista, eksistentiaalisen olemiseni syventämistä ja elämän ymmärtämisen tutkimista. Uskon, että yksilön ”tapaus” on omalla tavallaan universaali. Yritän laajentaa itseymmärrystäni maailman ymmärtämiseen… ja mitä sitten?
Jatkan elämääni, antaudun kohtaamisiin, yritän hyväksyä rajoitteeni, ja kerron joskus jotain elämästä, jos joku haluaa kuunnella. Enkä suostu kärsimään tai suremaan kohtaloani. Täytän paikkani niin kauan, kuin elämä jatkuu…
Marjaliisa Havio
Marjaliisa Havio on 74-vuotias eläkkeellä oleva terveystieteiden maisteri ja AMK-lehtori.
(Teksti on julkaistu myös Verde-lehdessä 3.12.2020)
