Miriam Attias
Minulta pyydettiin tähän sananvapautta käsittelevään kirjoitussarjaan sovittelijan puheenvuoro. Ensin ajattelin, että en osaa kyllä sanoa mitään, mutta sitten vihasin itseäni. Minähän mietin päivittäin ja työkseni sitä, kuinka rakentaa ja ylläpitää yhteiskuntarauhaa, silloin, kun ei voi vaikuttaa siihen, miten ihmiset asiat näkevät ja kokevat, mitä ihmiset sanovat ja miten ja mistä ihmiset suuttuvat.
Yhteiskunnan toimivuus ei todellakaan voi olla kiinni siitä, että ihmiset ovat hiljaa, jotteivat loukkaisi toisiaan.
Kelailen työkseni konflikteja ja rauhaa. Olen nähnyt konflikteissa (ja kokenut omissani), että joskus osapuolena tulee kiusaus vaieta, eikä käsitellä asiaa, koska se tuntuu hankalalta ja nololta. On paljon helpompi valittaa omasta asiasta jollekin ”samanmieliselle”, jolta saa tukea, kuin sille, joka on ”toisella puolella”. Vaikka oman näkemyksen esiintuominen tuntuu riskiltä, vaikeneminen ei kuitenkaan ratkaise konfliktia. Vaikka hiljaisuutta ja muita hiljaiseen tunnelmaan liittyviä sanoja pidetään rauhan synonyymina, rauha ei tarkoita hiljaisuutta. Rauhan tekeminen ei ole aina hiljaista, eikä hiljaisuus ole aina rauhan merkki. Rauhan ja sovinnon edistäminen ei ole hiljaisuuden vaalimista. Demokratia on hyvä esimerkki siitä, mikä rakentaa rauhaa. Rauhan, kuten demokratiankin, tekeminen vaatii äänen käyttöä. Se vaatii sitä, että kun tulee vaikea asia, siitä puhutaan. Jokaisen tulee saada omistaa oma tarinansa, ja tulla sen kanssa kuulluksi. Kyllä, vaikka toisen näkemys olisi itselle ja omalle todellisuudelle täysin käsittämätön. Energiaa rauhalle vapautuu vasta sitten, kun osapuolet tulevat kuulluksi ja tunnustetuksi identiteetteineen, kokemuksineen, historioineen ja näkökulmineen. Vasta sitten päästään sellaiseen lähtökohtaan, että tulee mahdolliseksi rakentaa jotain kestävälle pohjalle. Mutta sitä ei tapahdu, jos joku osapuolista on hiljaa. Toista voi jyrätä ja vaientaa, mutta toisen tarinaa ei voi kieltää eikä varastaa. Se jää elämään, ja se pulpahtaa jonain hetkenä pintaan. Tarinat periytyvät ja joskus näin käy vasta seuraavassa sukupolvessa.
KELA 1: pilakuvat, toisten loukkaaminen ja sananvapaus
Marja Ylönen on kirjoittanut suomalaisen pilapiirroksen historiasta ja mainitsee, että pilakuvien historia on vastakkaisuuksien, vikojen, puutteiden ja vääränä nähdyn toiminnan historiaa, ja että joidenkin mielestä kriisiajat tuovat siihen elinvoimaa, koska asioita tapahtuu ja tarve tehdä ne näkyväksi voimistuu. Satiirilla alleviivataan ihanteiden ja todellisuuden välisiä ristiriitoja ja kärjistetään vastakkainasetteluja. Se on huumorin laji, joka huvittaa minua eniten, varmaan siksi, koska se liittyy siihen, mitä minä päivittäin vakavasti mietin. Haluaisin itsekin olla hauska ja taitava käyttämään huumoria, koska huumori yhdistää ja keventää ja itselle nauraminen on joskus pelastus, kun on jossain synkässä tilanteessa. Kun haluaisi olla hauskempi kuin on, on kiusallista huomata, että joskus (usein) suhtaudun tosikkomaisesti vitsiksi ehkä tarkoitettuihin asioihin, kun ei ole varma siitä, onko toinen sarkastinen vai ei.
Kun välit eivät ole kunnossa, huumori on hankala laji. Huumori toimii, kun se perustuu riittävään jaettuun ja yhteiseen todellisuuteen. Huumori on myös tulenarkaa, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea sen ympärillä on. Minä en pysty nauramaan kaikelle. Ihailen niitä, jotka osaavat nauraa valtaapitäville, ja tehdä näkyväksi tekopyhyyttä ja ihanteiden ja todellisuuden välistä kuilua, koska mitä enemmän joku moralisoi muita, sitä enemmän häneltä on lupa odottaa ja vaatia. Osaan myös nauraa itselleni, mutta jos huumori perustuu muiden kuin itsen tai vallassa olevien leimaamiseen ja ennakkoluulojen vahvistamiseen, se alkaa ahdistaa minua. Alan heti miettiä juutalaisista edellisen vuosisadan alkupuolella tehtyjä karikatyyrejä, osana sitä kaikkea muuta, mitä silloin oli menossa, ja sitä, mihin kaikki päätyi. Ymmärrän, että saatan pilata hyvän vitsin ja tehdä tilanteesta raskaan. Mutta olen opiskellut Holokaustia ja sitä, kuinka se tuli mahdolliseksi, siitä asti, kun teini-iässä opimme koulussa asiasta ja näin jonkin aikaa painajaisia keskitysleireistä. Kun muutin Helsinkiin, liityin Holokaustin uhrien muisto ry:hyn, jotta tapaisin samanhenkisiä ihmisiä, ja jotta minulla olisi jotain mielekästä tekemistä vapaa-ajalla.
Menin ihan rikki Samuel Patyn murhasta. Katsoin hänen muistotilaisuuttansa ja itkin, kun arkku tuotiin sisään ja hänen perheensä pyynnöstä taustalla soi U2:n ”One”.
Is it getting better
Or do you feel the same?
Will it make it easier on you now?
You got someone to blame…
We’re one, but we’re not the same
We get to carry each other
Carry each other
Olen pitänyt paljon ranskalaisesta tavasta pitää hiljaisia hetkiä ja surra ja muistaa ja kunnioittaa yhdessä. Minusta se on joskus ainoa oikea välitön vastaus, jonka voi antaa.
Mutta sitten Macron avasi suunsa ja alkoi puhua politiikkaa ja ratkaista tätä ongelmaa. Se tuntui aivan paskalta ja täysin väärältä. Ei tunnekuohuissa voi nähdä ongelmaa selvästi. Tunnekuohut auttavat politiikan tekemisessä ja asioiden esiintuomisessa, mutta eivät ongelmanratkaisussa. Kun alkaa ratkaista ongelmaa, vaikka sitä ei olla tarpeeksi kaikkia kuullen ja yhdessä määritelty, saattaa lähteä väärään suuntaan ja pahentaa tilannetta.
En usko, että pilapiirrosten raivokas vastustaminen tai puolustaminen ratkaisee mitään. Piirrosten vaatiminen tilille tai puolustaminen on kuitenkin ehkä helppo aihe, verrattuna siihen, että katsoisimme sitä kaikkea muuta, mitä on menossa.
Sacha Baron Cohen nosti viime vuonna Anti-Defamation Leaguen tilaisuudessa, pitämässään ”leadership” -palkinnon kiitospuheessaan esiin muutaman asian tuosta muusta. Hän sanoi, että demokratia (kuten myös huumori, tai rauha) perustuu riittävään yhteiseen, jaettuun totuuteen. Meneillään oleva itsevaltiuden esiinmarssi taas perustuu jaetuille valheille ja salaliittoteorioille. Näiden tarkoitus on yllyttää ihmisiä toisiaan vastaan ja väkivaltaan. Hän puhui trendien vaarallisuudesta ja käytti esimerkkinä sketsihahmojaan, jotka saavat ihmiset yllytettyä vaikka mihin. Hän on hahmojen avulla osoittanut, kuinka voimakas propagandan vaikutus ihmisiin on, ja kuinka lyhyt matka salaliittoteorioista on väkivaltaan. Myös Samuel Paty menetti henkensä sosiaalisessa mediassa tapahtuneen vihanlietsonnan ja maalittamisen seurauksena.
”Freedom of speech is not freedom of reach”, oli kiteytettynä hänen vaatimuksensa. Vaikka propagandan suitsiminen, jättijulkaisualustojen tilille vaatiminen ja maalittamiseen puuttuminen olisikin hankalaa ja tulisi kalliiksi, niille on keksittävä keinoja, sillä yltyvän vihan seuraukset tulevat kalliimmaksi. Hän jotenkin tuntui uskottavalta puhumaan tästä, sillä hänen oma huumorinsa on joutunut sensuurin kohteeksi, ja hän on itsekin joutunut siitä tilille. Ihan lopuksi hän iski silmää, ja totesi jotenkin näin, että jos moniäänisyys, demokratia ja riittävä yhteinen totuus pysyvät voimassa, pysyy yllä myös se tila, joka mahdollistaa sananvapauden ja rauhan, ja … sen, että hänen vitsinsä yhä toimivat.
KELA 2: mistä keskusteleminen rakentaa rauhaa
Olen miettinyt sitä, kuinka tällaisten tekojen jälkeen voi käytännössä edistää moniäänisyyttä ja riittävää yhteistä todellisuutta. Terroriteot jakavat ja pirstaloivat yhteisöjä ja yhteiskuntia ja sehän on niiden tarkoituskin. Teot haastavat yhteiskuntarauhaa koska näiden perusteella kaikki osapuolet ovat yhtäkkiä vahvasti oikeassa ja oikeudentunnossa: ne, jotka pitävät näitä tekoja todistuksena siitä, että ”ne ovat sellaisia”, ne, jotka joutuvat puolustautumaan koska ”ei me kaikki” ja ne, jotka näkevät asiat liian monisyisesti, että kukaan jaksaisi heitä kuunnella. Kriisin hetkellä tulee paljon puhetta, koska kaikilla meni tunteisiin, mutta se ei ole oikea hetki sille, että analysoitaisiin tilanne nopeasti ja ratkaistaisiin se.
Minä istuin ja kuuntelin biisiä ja puheita ja tuntui, että kaikki näkemykset loukkaavat Samuel Patya. Hän oli rauhan puolella, eipä paljon auttanut. Hän halusi näyttää sananvapausopetuksessa kohua aiheuttaneita kuvia, koska tiesi, ettei rauha tule eikä pysy yllä ilman vaikeita keskusteluja. Hän kuulemma varoitti oppilaita etukäteen, antoi mahdollisuuden poistua luokasta, mutta se ei riittänyt. Asiaan sekaantuivat ne, jotka eivät olleet tuossa tilanteessa edes mukana.
Samuel Paty maalitettiin todella voimallisesti sosiaalisessa mediassa. En tiedä, mitä maalitukseen omalta osaltaan osallistuneet ihmiset tänään ajattelevat, varmaankin, että ei ole heidän vastuullaan koska ei kukaan heistä tehnyt ”paljoa mitään”, mutta näistä kunkin osalta vain yksittäisistä klikkauksista syntyi tämä valtava vihan vyöry.
Entä jälkipyykki? Ranskassa on pitkään mietitty voimakeinoja tilanteiden varalle, joissa oppilaat eivät suostu kunnioittamaan terrori-iskujen uhreja hiljaisella hetkellä. Suomessakin on jouduttu joissain koululuokissa hankaliin keskusteluihin, kun osalla oppilaista on tullut kiire puolustella ja vetää esiin Ranskan muslimien tilanne. Mikä ansa! Se synnyttää helposti vahvan, lähes vaistomaisen tunteen siitä, että tuo puhe täytyy tuomita ja tämä keskustelu täytyy voittaa. Muslimeja vaaditaan toistuvasti tilille ryhmänä terrori-iskujen jälkeen. Mutta, jos ryhmä muslimeja irtisanoutuu väkivallasta, lisääkö se vai vahvistaako se väestöryhmien vastakkainasettelua?
Olen useaan kertaan tällaisen teon jälkeen kuullut jonkun muslimin ryhtyvän edustamaan kaikkia muslimeja ja sanovan, että Islam on rauhan uskonto. Lausunnon hankaluus on, että alamme keskustella siitä, onko vai eikö ole. Ihmiset alkavat muodostaa mielipiteitä siitä, toisten mielestä on, toisten mielestä ei, ja siteerataan Koraanin eri kohtia, ja sitten vedetään mukaan myös Raamattu ja Toora, kun niissäkin, jne. Ja kohta ollaan siinä tilanteessa, että se yksisilmäiselle vihalle naurava pilakuva on entistä enemmän totta.
Jos olisin sovittelussa, tietäisin, mitä kysyä. Kriisin hetkellä ja sen jälkeen emme pyydä ihmisiä perustelemaan kantaansa paremmin, vaan kysymme ihmisiltä ehkä sellaisen kysymyksen, joka saattaisi auttaa myös koululuokissa viemään keskustelun eri tasolle: miten tämä tilanne vaikuttaa sinun elämääsi?
Sovittelussa täytyy aina kysyä myös tarkentavia kysymyksiä. Jos joku korostaa, että hänen vakaumuksensa on ”rauha”, häneltä voi kysyä, mitä hän rauhalla tarkoittaa. Siis ihan käytännössä. Miltä se siis näyttää ja tuntuu? Yleensä, kun asiaa alkaa tarkentaa, keskustelu konkretisoituu ja tipahtaa ihanteiden tasolta arkipäivään. Naapurit ovat hyvä oman ”rauhankäsityksen” testiyleisö, koska heitä emme välttämättä ole valinneet. Kuinka toimia naapureiden kanssa käytännössä, jos haluaa toimia rauhantahtoisesti? Itselle tulee mieleen, että siihen liittyy kunnioitus ja lämpimät välit, mutta ei liian lämpimät, koska kunnioitukseen kuuluu myös pieni etäisyys. Sovittelussa kysyisin, mitä ihminen siis käytännössä tekee, astuessaan ovesta ulos, jos kannattaa rauhaa ja on kunnioittava toisia kohtaan. Miltä rauhan kannattaminen ja kunnioituksen osoittaminen käytännössä näyttää? Ja entä jos naapuri on hankala tyyppi? Jos hän häiritsee ja ärsyttää koko ajan? Ja kokee oikeudekseen määräillä ja loukata? Mitä ”rauhantahtoisuus” käytännössä silloin tarkoittaa? Silloin ei riitä se, että vaatii tai pyytää kunnioitusta toiselta. Itseasiassa olenhan sovittelijana nähnyt, että juurikin esimerkiksi ”kunnioitus” on asia, joka helposti jakaa enemmän kuin yhdistää, jos sen merkitystä ei avata yhdessä. Mitä kunnioitus käytännössä on? Sitä, että elää hiljaa ja vaatii sitä myös naapurilta? Sitä, että antaa naapurin nauttia elämästä ja juhlista, vaikka niiden äänet ärsyttäisivät itseä? Vai sitä, että vaalii välejä, ja yhteisöllisyyttä? Vai sitä, että kunnioittaa toisen halua olla osallistumatta ja olla olematta yhteisöllinen? Ja mitä se käytännössä tarkoittaa, kun joutuu elämään erimielisyyden kanssa päivittäin?
Rauhan arvo ei tule testatuksi rauhan aikana, vaan konfliktissa. Silloin kun toinen haluaa ja arvostaa ja pitää tärkeänä erilaisia asioita ja kilpailee resursseista ja kun itse pelkää ja tuntuu, että on oikeasti pahassa paikassa. Silloin, kun tekee mieli vedota sääntöihin ja saada vahvistusta ja olla varma siitä, että on itse oikeassa. Silloin ansa on, että tekee mieli puuttua toisen tarinaan ja saada hänet osaksi omaansa. ”Jooko, eikö niin, eiköhän nyt vaan lyödä kättä päälle”. Silloin saattaa syntyä kiusaus sopeutua tilanteeseen, joka ei ole itselle optimaalinen, ja vaara on siinä, että asia jää kaivelemaan, tai alkaa myöhemmin kaivella.
Liian nopeasti edistetty sovinto ei tuo rauhaa, vaan saattaa jopa lujittaa konflikteja ruokkivia olosuhteita. Rauha vaatii sitä, että joskus asiat jätetään auki. Varsinkin, jos tarinoiden ensimmäiset versiot ovat kaukana toisistaan. Rauha syntyy vasta sitten, kun kaikkien osapuolten tarinat on nostettu pöydälle, eli kun kaikki osapuolet ovat tulleet kuulluiksi ja nähdyiksi ja kun kaikkien osapuolten näkökulmat on tulleet tunnustetuksi.
Meidän ei pitäisi pelätä antaa ihmisten omistaa omia tarinoitaan. Vaikka tarinoiden ensimmäiset versiot olisivat todella kaukana meidän versioistamme. Meidän valtamme omaan tarinaan ei kärsi siitä, että toinenkin saa kertoa omansa. Päinvastoin, kun ymmärrämme, että meidän tarinamme ei ole yksi, meille tulee mahdolliseksi muokata seuraavaa versiota yhdessä.
Miriam Attias
Miriam Attias on sovittelija, jonka työ on viime vuosina keskittynyt väestöryhmien välisten vastakkainasettelujen ja konfliktien käsittelyyn. Hän on ollut kirjoittajana kahdessa tänä vuonna aihetta käsittelevissä teoksissa: Me ja ne – välineitä vastakkainasettelujen aikaan (Intokustannus) & Identiteetit, konfliktit ja sovittelu (THL Tietokirjat).
