Näkymätön kaupunki ja kirjoittamisen häpeä
Annu Kekäläinen
Kirjoituksillani on joskus sattumanvarainen lähtökohta. Kuljen
huolimattomasti ja päädyn vieraan maailman reunalle. Minuun iskee
pakkomielle ymmärtää edessäni aukeavaa tuntematonta. Alan liikkua
intuitiivisesti ja aiempaa päämäärätietoisemmin.
Juuri näin kävi kun matkustin reportaasimatkalle Kakuman pakolaisleirille
neljä vuotta sitten. Tilapäisen leirin sijaan kohtasin omalakisen
pakolaiskaupungin, jota palasin tutkimaan dokumenttikirjaa varten keväällä
2008.
Kakuman leiri perustettiin kaksikymmentä vuotta sitten ja se on miltei
autonominen YK:n pakolaisjärjestön ja kansalaisjärjestöjen hallinnoima alue
kaikkein köyhimmässä ja kuivimmassa Keniassa likellä Sudanin rajaa.
Leiri-kirjassa kirjoitan:
”Pakolaisleiri levittäytyy savannille kuin merkillinen mosaiikki. Se on
kymmenien eri kielten kudelma, lukemattomien toisistaan poikkeavien
perinteiden ja tapojen aava, kymmenientuhansien tarinoiden avaruus, monta
kertaa arvaamaton olio, jonka ydintä on hankala hahmottaa, ja totuutta ja
valhetta vaikea seuloa toisistaan. Aavikkokaupungin molemmin puolin avautuu
paljas tasanko, jonka yllä aurinko paistaa päivästä toiseen ja pumpulipilvet
roikkuvat likellä yksinäisinä kasvavien akasioiden latvoja. Etäällä
poimuilevat Ugandan kukkulat. Maisema on henkeäsalpaavan kaunis, mutta köyhä
seutu sijattomine asukkaineen kenties paikoista surullisin.”
* *
Ristin leirin pakolaiskaupungiksi. Halusin näyttää sen asukkaat subjekteina
ja toimijoina sen sijaan, että olisin tehnyt heistä uhreja ja objekteja
jollaisina tiedotusvälineet pakolaiset usein kuvaavat.
Kirjoitan Idistä, hänen lukuisista nimistään ja eri suuntiin polveilevista
tarinoistaan – ne kiehtovat ja kauhistuttavat minua ja jäävät osin
arvoituksiksi. Kerron Randasta, Pikku-Lucystä ja muista pakolaistytöistä,
jotka elättävät itsensä ja läheisensä seksiä myymällä, mutta mahtuvat
huonosti uhrin kategoriaan. Kuvaan Dinan keinoja selvitä
kansanmurhamuistojensa kanssa, Florinen tapaa käsitellä menneisyyttään
vankina ja seksiorjana, sitä kuinka Khadiga koettaa tehdä leirielämästään
siedettävää uppoamalla menneisyyteensä Darfurissa.
Monta kertaa minun on vaikea löytää kirjoittamiselleni oikeutusta. Ajattelen
kaikkea sitä mielivaltaa, jota pakolaiset näkymättömäksi jäävässä
kaupungissa kohtaavat ja itseäni vain kirjoittamassa. Ajattelen Kakumassa
vailla oikeuksia eläviä ja kuolevia ihmisiä, joiden maailmaa kartoitan
heille tuntemattomalla kielellä.
Pakolaiskaupunkini asukkaille olen enimmiltään melko sympaattinen
polkupyörällä liikkuva muukalainen. Kysyn ja kuuntelen paljon. Toimin
tuntemattomana peilinä, jota vasten kertoa ja koostaa ajatusten, tunteiden
ja toiveiden fragmentteja kokonaisiksi tarinoiksi. Rajojen vetäminen on
monesti vaikeaa; leiristä kirjoittaessani tunnen sen asukkaiden kivun ja
voiman omissa nahoissani. Pakolaisten ihmisoikeuksien polkeminen aiheuttaa
fyysistäkin pahoinvointia. Minua kiusaavat lukuisat arkiset vaivat: kuumuus,
illallisten ikuiset pavut ja maissipuuro, koloistaan sateella nousevat
skorpionit ja käärmeet, öiset laukaukset. Monesti uuvun riippumattomaan
asemaani ja yksinäisyyteeni.
Kirjoitin leirin mielivallan itsessäni aiheuttaman hämmennyksen ja häpeän
kirjaani. Nyt pakolaiskaupunki alkaa kadota näköpiiristäni, vaikka vielä
hetki sitten olin varma, että palaan sinne joskus.
Raivaan tilaa uutta kirjaa varten ja siivoan syrjään kaiken edelliseen
liittyvän. Unohdus aiheuttaa syyllisyyttä. Ajattelen *Leirin* henkilöitä,
oikeita ihmisiä, tuttaviani. Monet heistä elävät elämänsä pakolaisleirin
vankeina, sen alituisena toistona jatkuvassa nykyhetkessä, kun menneisyys ja
tulevaisuus kadottavat hahmonsa. Ajattelen miten kohtuutonta ja lohdullista
on unohtaa.
Leirillä on hautausmaa. Sen kivistä aavikkotuulen puskema hiekka syö
kirjoitusta. Asukkaiden äänet sammuvat savanniin. Kongolainen kummityttö
matkustaa kiintiöpakolaiseksi Jyllantiin. Ehkä jo pian hän soittaessaan
puhuu minulle tanskaksi.
* *
Annu Kekäläinen on helsinkiläinen dokumenttikirjailija ja toimittaja.
Kakuman pakolaisleiristä kertova Leiri – tarinoita ihmisistä jotka haluavat
kotiin (WSOY) ilmestyi syksyllä 2010.
