Slämäntyönsä kustantajana tehneen sopinee aloittaa sitaatilla. Anonyymi senryu japanista parinsadan vuoden takaa, vapaamuotoinen suomalainen asu on minun ja englannista:
Sokea lapsi / seisoo siinä, / mihin se on pantu
Senryut ovat haikunmuotoisia satiirisia tökkäisyjä, kansanomaisia siinä missä haikut hienostuneita. Ja viisaita ne ovat, julmiakin. Ne näyttävät meidät yksinkertaisuudessamme, avuttomuudessamme, kataluudessamme. Sokea lapsi seisoo siinä mihin se on pantu, liikkumatta, peläten, avuttomana.
Maailman lapsia me olemme kaikki, ja sokeita monella tavalla. Fakkiutunut on sokea, ennakkoluulot sokaisevat, ahdasmielisyys sokaisee, viha sokaisee ja rakkaudenkin sanotaan tekevän sokeaksi. Tieto lisää paitsi tuskaa myös näkökykyä. Mutta ei tiedollakaan ole tänään helppoa. Sitä ja sen saatavuutta häiritsevät tulostavoitteet, mukavat harhatiedot ja äksyn demagogiset epätiedot.
Tulostavoitteet ymmärrän entisenä kustantajana kyllä hyvin mutta silti suren sitä, että sekä kirjojen että lehtien kustantajat kai pakon edessä tuntuvat joutuneen karsimaan tai alemyymään paljon arvokasta tai jättämään käytöstä hyviksi koettuja levityskeinoja. Kulttuuri- ja pienlehdistä on joistakin tullut tilaajien salaseura, enää ne eivät ole lukijoiden yhteisöjä. Pelastettuja pelastetaan. Sananvapaus ei ehkä kapene mutta sanan kantovoima vähenee, kantavuus pienenee. Toivottavasti huhuina liikkuvat lupaukset tilanteen paranemisesta pitävät paikkansa. Eikä maamme kirjakauppalaitoskaan ole entisensä, toivottavasti sentään kirjastot edes ydintoimiltaan, mutta sieltäkin kuuluu pelottavia uutisia, kansalliskirjaston johtajan suitse. Sanotaan että netti korvaa kaiken mutta siellähän maailma on sirpaleina, informaaatio epäluotettavaa ja satunnaista. Ja maahanmuuttajien ja kotoutettavien lukutarpeiden tyydyttämisestä en osaa sanoa tätä lausetta enempää.
Tieto, tietoa välittyy kielenä, kielessä, kieli kantaa suuren osan tietoa, jäsentää sen. Ja meidän täytyy pitää kielestä huolta, sekä kirjoittajina että lukijoina. Tekstin on pyrittävä konkreettisuuteen, täsmällisyyteen, ekonomisuuteen. Eikä kysymys ole vain stilistiikasta, kysymys on moraalista. Teksti voi olla hyvää vain puhuessaan totta, rakentaessaan maailmaa joka on – niin kuin on sanottu – todenkaltainen. Fantasia, oikku, subjektiivisuus eivät ole todenkaltaisuuden esteitä, eivät metaforat, symbolit, runokuvat. Summittainen yleistäminen, väärämielisyys, sanomatta jättäminen, laiska muotoilu ovat. Hyvän tekstin tekeminen edellyttää tarkkaa näkemistä, aktiivisuutta ja rehellisyyttä, lukijalta se edellyttää, tavallaan kaikki lukeminen, koko minän panemista peliin tunteineen ja tietoineen. Tekstin kanssa on asetuttava tasasille, se mittaa meidät samalla kun me yritämme mitata sen. Hyvä teksti opettaa ja pakottaa näkemään tarkasti. Tässä hämärtyvien merkitysten ja mukavuudenhalun maailmassa on haluttava jaksaa. Ja haluttava taata hyville teksteille esteetön kasvu ja siemennys, kaikkialla.
Kaiken tämän saarnaamisen vakuudeksi siteeraan kohtaa Joseph Brodskyn Nobel-puheesta: ”..jos olisimme valinneet johtajamme heidän lukeneisuutensa emmekä heidän poliittisten ohjelmiensa perusteella, maan päällä olisi paljon vähemmän murhetta.[ – – ]Jo yksistään siksi, että kaikki kirjallisuus todella käsittelee ihmisen moninaisuutta ja uhmakkuutta, se osoittautuu luotettavaksi vastalääkkeeksi kaikille yrityksille [- – ] etsiä summittaisia ratkaisuja ihmisen olemassaolon ongelmiin.[ – – ] Koska ei ole olemassa lakeja, jotka voisivat suojata meitä itseltämme, mikään rikoslaki ei pysty estämään kirjallisuuteen kohdistuvaa todellista rikosta; vaikka voimmekin tuomita kirjallisuuden konkreettisen tukahduttamisen – kirjailijoiden vainoamisen, sensuuritoimenpiteet, kirjanpolttajaiset – olemme voimattomia, kun tapahtuu pahin loukkaus: kirjojen laiminlyönti, niiden lukematta jättäminen. Siitä rikoksesta ihminen maksaa koko elämällään; jos rikoksentekijänä on kansakunta, se maksaa historiallaan.” [suomennos Kalevi Nyytäjän]
Brodskyn, sensuroidun, leiritetyn, karkotetun kirjailijan pitkän sitaatin jälkeen lyhyt. Kirjani Kuljin missä kuljin lopussa yritin muotoilla credon: ”Uskalla. Viitsi. Kysy ja kuuntele vastaus. Syö hitaasti!”
Kirjoittaja on pitkän uran kustantajana, kirjailijana ja kulttuurikirjoittajana tehnyt Suomen PEN:in jäsen. Matti Suurpää palkittiin esimerkillisestä sananvapaustyöstä Suomen PEN:in sananvapauspalkinnolla 16.2.2016.
