Markus Nummen puhe Suomen PENin 90-vuotisjuhlassa
ravintola Dubrovnikissa, Helsingissä 14.11.2018
(puheen jälkeen kuvakavalkadi juhlista)
1.
Hyvät 90-vuotiasta juhlimaan tulleet ystävät.
Myös vuonna 1933, 85 vuotta sitten, PEN-väkeä kokoontui Dubrovnikiin, PENin kansainväliseen kongressiin. Niin sinne eteläiseen Dubrovnikiin.
Suomen PEN klubin edustajana oli hiukan yllättävästi – varmasti sinänsä edustava – oopperalaulaja Aino Ackté. Hän oli paikkaajana, kun kirjailija Ester Ståhlbergille oli tullut este.
Jugoslavian kuningaskunta oli satsannut kokoukseen. PEN-vieraita kuljetettiin laivalla pitkin aurinkoista Dalmatian rannikkoa. Korculan kaupungin satamassa oli vastassa kaksi orkesteria ja nuoret neitoset jakelivat maihin astuville klubilaisille kukkasia eläköön-huutojen säestyksellä.
– Aivan tällaiseen tyylilajiin ei tässä Helsingin marraskuun Dubrovnikissa ole päädytty… mutta ihan kivat järjestelyt muuten!
Ravintolan uumenista takaisin etelään, Dubrovnikin kaupunkiin. Toukokuinen Adrianmeri oli ollut tyyni, mutta kokouksesta tuli myrskyisä.
Paria kuukautta aiemmin Saksan PEN oli erottanut jäsenyydestään juutalaiset, kommunistit ja kommunisteiksi katsotut. Klubi oli valinnut johdon, joka oli ensimmäisenä toimenaan lähettänyt Adof Hitlerille lojaalisuussähkeen. Pitkin kevättä oli Saksassa natsien johdolla poltettu kirjoja.
Nyt joukko PEN-keskuksia halusi protestoida Saksan kirjarovioita vastaan ja asiasta ehdotettiin päätöslauselmaa. Mutta äänestyksestä tuli maineikkaan englantilaiskirjailija H.G. Wellsin puheenjohdolla sekasotku. Aino Ackté selostaa: ”Wells on maailman suurimpia kirjailijoita, mutta hänen äänensä on maailman pienimpiä. Sitä paitsi hän nyt käytti ranskankieltä, jota hän ei hallitse täydellisesti ja jonka ääntäminen tuottaa vaikeuksia. Oli miltei mahdotonta kuulla ja ymmärtää hänen ehdotuksiaan.”
Lopputulos oli, että 10 äänesti protestiehdotuksen puolesta, 2 sitä vastaan ja 14 jätti äänestämättä. Aino Ackté oli yrittänyt äänestää ehdotuksen puolesta, mutta päätyi lasketuksi äänestämättä jättäneiden joukkoon.
Joka tapauksessa tuolloinen Saksan PEN marssi kokouksesta kesken pois ja poistui pian koko PEN-yhteisöstä.
Dubrovnikin PEN-touhussa on nykynäkökulmasta jotakin tuttua ja jotakin vierasta. Tuntuuhan se erikoiselta, että natsihenkinen klubi tuli suljetuksi pois vasta diplomaattisten kompromissiyritysten jälkeen eikä silloinkaan mitenkään yksimielisesti. Toisaalta hämmingin aiheuttajia ilmaantuu tänäkin päivänä. Yhä myös kielten sekamelska voi aiheuttaa päätöksenteon sekamelskaa.
2.
Millaisena näyttäytyy PEN klubin, Kansainvälisen PENin ja Suomen PENin historia ja identiteetti. Mitä ja ketä siis juhlitaan?
Tuo PEN-väen laivamatka vuodelta 1933 innoittaa (liittymään joukon jatkoksi) uusiokäyttämään ajatuksen tänä vuonna suomeksi ilmestyneestä Maggie Nelsonin Argonautit -teoksesta. Kreikkalaisen mytologian Argo-laiva ja sen argonauttien miehistö tarjoaa Nelsonille vertauskuvan ihmisestä muuttuvana olentona. Laivan (tai ihmisen) nimi pysyy samana, mutta matkan (elämän) aikana se rakennetaan, voidaan rakentaa, kokonaan uudelleen.
Miten on kansainvälisen ja suomalaisen PEN-paatin laita? Nimi on sama – tai suurinpiirtein sama (PEN-klubeista on tullut PEN-keskuksia) – mutta yhtä sun toista on paatissa matkan aikana korjattu, tuunattu ja uudisrakennettu.
Mistä alkoi PEN?
Viime sunnuntaina (11.11.2018) tuli kuluneeksi sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Voi sanoa PENin syntyneen tuon sodan raunioille. Mutta ei aivan itsestään.
Kansainvälisellä PENillä on kiistaton äiti. Enlantilainen kirjailija Catherine Amy Dawson-Scott ryhtyi vuonna 1921 unelmoimaan kansakunnat yhdistävästä Kirjallisuuden tasavallasta. Tätä edistääkseen hän päätti perustaa kirjailijoille, miehille ja naisille, iltaklubin. Jos sellaisia tulisi muihin Euroopan maihin, voisi niiden kautta tavata kirjailijakollegoita, avata ystävyyden siteitä maiden rajojen yli ja edistää rauhaa ja keskinäistä ymmärrystä.
Puheenjohtajaksi Dawson-Scott rekrytoi maineikkaan John Galsworthyn. Ensimmäiselle illalliselle kokoonnuttiin 5. lokakuuta 1921. Idea levisi ja klubeja alkoi ilmestyä muihin Euroopan maihin.
Sivuväylille joutumisen uhallakin mainittakoon että samana vuonna ilmestyi (ensimmäisessä ilmiasussaan) Ludwig Wittgensteinen teos Tractatus Logico-Philosophicus. Sehän päättyy maineikkaaseen mutta sananvapausnäkökulmasta ikävänlaiselta kuulostavaan lopetukseen: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” En tosin usko että yksikään diktaattori on perustellut toimiaan Wittgensteinin teokseen viittaamalla. Sitä paitsi – ja vahvasti mutkat suoriksi vetäen – voi tulkita virkkeen ilmaisevan varhais-Wittgensteinin pyrkimystä saada filosofia irtautumaan hölynpölystä. Tai jos sovitetaan sama PEN-teemoihin: kyse on sananvastuusta.
Puhumisen ja vaikenemisen rajanveto on osa PENin varhaishistoriaa.
Mutta ensin Suomen PENin alkuun.
3.
Järjestömme oli vielä kansainvälistä PENiäkin enemmän aikaansa edellä. Sillä meillä on kaksi äitiä, ainakin kaksi. Kirjailija Aino Kallas asui 1920-luvulla Lontoossa, puoliso Oskar oli Viron Britannian suurlähettiläs. Kallas liittyi PEN klubiin, osallistui iloisiin illallisiin ja ehdotti klubin perustamista Suomeen. Ideaan tarttui kirjailija Kersti Bergroth joka ei antanut minkäänlaisen nihkeilyn ja kielijännitteiden pysäyttää itseään. Hän rekrytoi runoilija Otto Mannisen puheenjohtajaksi ja huhtikuussa 1928 oli ensimmäinen illanvietto.
PEN-klubit rakentuivat – ja ovat sittemmin rakentuneet – eri maissa kielellisesti kirjavin tavoin. Esimerkiksi Sveitsissä on kolme erillistä kieliryhmittäin järjestäytynyttä keskusta. Suomen PENin yksi ominaispiirre ja sanoisin vahvuus on että erinäisistä jännitteistä huolimatta se perustettiin tuolloin kaksikielisenä – suomen- ja ruotsinkielisenä.
Mutta klubi se oli, kirjallisuuden maailman sisään kääntynyt, rajatun keskipolven kirjailija- ja kustantajajoukon seura. Vietettiin rattoisia iltoja klubilaisten kodeissa, laulettiin, lausuttiin, luettiin otteita uusista teoksista ja oltiin kiinnostuneita kirjallisuuden käännösmahdollisuuksista. Politiikasta pyrittiin visusti erossa.
Täysin pyrkimys ei onnistunut. Aivan alusta lähtien Suomen PEN klubi lähetti edustajansa PENin vuosittaisiin kansainvälisiin kongresseihin. Vaikka siinä oli virkistysmatkailun ulottuvuus, ei kongresseissa voinut välttyä politiikalta.
4.
Ensimmäinen kansainvälinen PEN-kokous toteutui Lontoossa vuonna 1923, mukana oli jo 11 PEN-klubia. Riitely alkoi saman tien – sodasta periytyvät kansalliset jännitteet heräsivät eloon. Tämä sai Galsworthyn muotoilemaan joukon periaatteita, jotka muodostavat nykyisen PENin peruskirjan alkuosan ja hyväksyttiin Brysselin kongressissa v. 1927.
Näinhän se alkaa: ”Vaikkakin kirjallisuus on alkuperältään kansallista, se ei tunne rajoja, vaan sen tulee olla kansakuntien yhteisomaisuutta ja riippumaton poliittisista tai kansainvälisistä selkkauksista.” Sananvapautta ei tuossa vaiheessa suoraan käsitellä, vaikka sananvastuuta sivuutetaan. Eikä kyse ollut peruskirjasta, vaan yhden kokouksen julistuksesta.
Poliittiset jännitteet jatkoivat Euroopassa voimistumistaan. Riitojen saadessa yhä mutkikkaampia sävyjä Gallsworthy toi Budapestin kongressiin vuonna 1932 viiden kohdan julistuksen. Listassa on osin samaa kuin vuoden 1927 tekstissä. Mutta lisäksi nimetään joukko sanoja, joita ei pitäisi Pen-yhteydessä käyttää: nationalistinen, internationalistinen, demokraattinen, aristokraattinen, imperialistinen, anti-imperialistinen, porvarillinen, vallankumouksellinen – ”… tai mitään muuta sanaa, jolla on määrätty poliittinen merkitys”.
Mistä ei voi puhua siitä on vaiettava.
Tuo 1920- ja 30-lukujen PEN ei ole nykymittareilla sananvapausjärjestö – vaikka noilta vuosilta PENin historiaan mielellään kirjataan muutamat kirjailijoiden vangitsemisiin kohdistuneet protestit.
5.
Vasta toisen maailmansodan jälkeen v. 1948 saa Kööpenhaminan PEN kongressissa hyväksyntänsä varsinaisen PENin peruskirja. Vasta nyt tulee mukaan sananvapauspykälä. Se alkaa näin: ”PEN puolustaa ajatusten esteetöntä kulkua kansalaisten sekä eri kansakuntien kesken. Sen jäsenet sitoutuvat vastustamaan kaikkea ilmaisun vapauden tukahduttamista omassa maassaan ja yhteiskunnassaan.”
Vuonna 1948 Peruskirja ei kuitenkaan välittömästi tuonut muutosta PENin toimintapoihin. Kodikas klubielämä ja sivistynyt konferenssimatkailu jatkuivat vielä 1950-luvun.
Unkarilainen pakolaiskirjailija Paul Tabori ehdotti 1950-luvun lopulla – taas ollaan Lontoossa – että PENiin perustettaisiin komitea käsittelemään yksinomaan vangittujen kirjailijoiden asioita. Toukokuussa 1960 PEN teki päätöksen Vangittujen kirjailijoiden, Writers in Prison komitean eli WiP-komitean perustamisesta. Mainittakoon, että vuotta myöhemmin englantilainen juristi nimeltä Peter Benenson (tai joku hänen lähpiiristään) otti yhteyttä PENiin ja pyysi tukilausuntoa aikomukselleen perustaa uusi järjestö. Siunaus, tuki, annettiin. Uuden järjestön nimi oli Amnesty.
Tarkoitus ei tässä ole, ainakaan pelkästään, isotella esikoisuudella mahtijärjestö Amnesty Internationalin suuntaan – jonka toiminnan piirissä ovat tänä päivänä ihmisoikeudet hyvin laajasti käsitettyinä. Kiinnostavaa on se, että tuo alku-Amnesty kohdisti huomionsa aika pelkistetysti juuri yksilöiden sananvapaus- ja uskonvapausasioihin.
6.
PENin Vangittujen kirjailijoiden komitean toiminta oli aluksi hiljaista diplomaattista vetoamista armoon. Vasta 1970-luvulla se sai nykyisen hahmonsa. Nyt otettiin aseeksi, välineeksi julkisuus. Lontoon keskustoimisto keräsi tietoja ja koordinoi toimintaa. Kansallisia PEN keskuksia ja niiden WiP-komiteoita pyydettiin ”adoptoimaan” vangittuja kirjailijoita ja tekemään heistä kunniajäseniä.
Käytännössä kirjailijuus on tullut tulkituksi hyvin laajasti – ja laajentunut käsittämään myös muun muassa journalistista kirjoittamista ja myöhempien aikojen blogikirjoittajia.
Samaan aikaan 1970-luvulla ja 80-luvun alussa, Eeva Kilven, Kirsi Kunnaksen ja Ritva Haavikon puheenjohtajakausien aikana, Suomen PEN sai hahmonsa joka muistuttaa pääosin nykyistä PENiä. Tuona aikana käynnistyi säännöllinen kampanjointi vangittujen ja vainottujen kirjailijoiden puolesta – erityisesti Kalevi Haikaran ja myöhemmin myös Pentti Ruohosen ja muiden toimekkuuden myötä.
Yksi Suomen PENin toiminnan merkkipaalu on Kansainvälisen PENin vuosikongressin järjestäminen Helsingissä vuonna 1998 Elisabeth Nordgrenin puheenjohtajakaudella.
Suurin piirtein 95 vuotta sitten Aino Kallas liittyi Lontoon verrattain eksklusiiviseen klubiseuraan. Nyt, tänä päivänä, Jarkko Tontti on vieläkin valikoituneemman joukon eli Kansainvälisen PENin kolmihenkisen johtoryhmän jäsen, on ollut jo viiden vuoden ajan.
Ettei nyt se PEN-paatti unohtuisi: voisi sanoa että huviveneestä valtamerikelpoiseksi kasvaneella aluksella Jarkko Tontti on Jennifer Clementin ja Kätlin Kaldmaan kanssa siellä komentosillalla. En ole yleensä kansallisen urheiluylpistelyn suuri ystävä, mutta tähän kohtaan olisin pyytänyt bändiltä sitä Porilaisten marssia. Tai ehkä nyt joku hitusen vähemmän sotainen biisi kuitenkin.
Niin, miten se peruskirja alkaakaan…
Vaikkakin kirjallisuus on alkuperältään kansallista, se ei tunne rajoja. Samoin voi luonnehtia kirjailijoita.
7.
PEN-laivalla on matkattu Dubrovnikista Dubrovnikiin.
Miltä PEN tänä päivänä näyttää – mikä on sen identiteetti, luonne, ja mihin se on mahdollisesti matkaamassa seuraavaksi?
Haen vertailukohtaa jättiläisen mittoihin kasvaneesta pikkusisarveljestä Amnestystä.
Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson on teoksessaan ”Hyvän tekemisen markkinat” analysoinut hyvän tekemisen järjestöjä – ja niiden mukana omaa järjestöään ja sen kehitystä. Hän pohtii ajatusta, että Amnesty on – tai ainakin on ollut – eräänlainen maallinen uskonto ja kirkko. Että sitä on luonnehtinut usko ihmisoikeuksiin ylimaallisena hyvänä, johonkin ihmistä suurempana ideaalina.
Toisaalta toiminta on lähtenyt liikkeelle moraalisesti minimalistisena projektina. On haettu ihmisoikeuksien pienintä yhteistä nimittäjää. Johansson pohtii jännitteitä, joita on ilmaantunut kun järjestö on ammatillistunut ja teemat ovat laventuneet yleisen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden suuntaan.
PEN-järjestöä ei käy suoraan rinnastaminen Amnestyyn. Kirjailijat ja kirjoittamisen ammattilaiset ovat oma kumma ryhmänsä. Nyt kun katson tätä seurakuntaa, teitä, niin … en nyt ihan onnistu näkemään tätä joukkoa sananvapauskirkon munkki- ja nunnakuntana.
Mutta kieltämättä myös PEN on laajentanut huomiokenttäänsä. Osaltaan tästä kertoo peruskirjan jatkeeksi viime vuosina tullut liuta julistuksia – tuoreimpina copyright manifesti ja naisten manifesti.
Manifestit kytkeytyvät epäilemättä sananvapauden aivan olennaisiin, osin uusiin teemoihin. Mutta samalla toimintakenttä laajenee. Ei rajauduta enää sananvapauden minimimoraaliin.
Mutta ei kai tämän työn olekaan tarkoitus olla helppoa.
8.
Niin millaista on sananvapaustyö – ”pyhän sananvapauden PEN- kirkossa”.
Synnintunto on yksi puoli. Kun kohtaa kirjoitustensa vuoksi vangittujen kohtaloita, tuntuu että ei koskaan tule tehneeksi tarpeeksi heidän hyväkseen.
Jos ajatellaan työtä vangittujen kirjailijoiden puolesta, se on valitettavan usein turhauttavaa, toivottomaltakin tuntuvaa.
Tämän vuoden vangittujen kirjailijoiden päivänä (15.11.) yksi huomioiduista on ruotsalainen-eritrealainen Dawit Isaak. Hän on ollut pidätettynä journalistisen toimintansa vuoksi jo vuodesta 2001, seitsemäntoista vuotta.
Mistä armo? Mistä lohtu?
Ensiksikin: onnistumisista. Erilaisista onnistumisista.
Yksi PENin ominaispiirre ja vahvuus on sen alkupisteessä, siellä klubeissa. PEN on myös yleisesti kirjallisuuden ja kirjallisten kohtaamisten asialla.
Kohtaamiset ovat yksi tämän toiminnan oikeutus.
Eli tämäkin ilta on PEN-onnistuminen.
Toiseksi: vangittujen kirjailijoiden tapaukset voivat itsessään antaa merkitystä ja tukea toiminnalle.
Uhkaavissa oloissa mielipiteensä ilmaisevien kirjoittajien rohkeus on vaikuttavaa. Niin vaikuttavaa, että siitä heijastuu merkityksellisyyden tunnetta aina tänne pohjoiseen Dubrovnikiin asti.
Iranilainen ihmisoikeusasianaja Nasrin Sotoudeh oli kolme vuotta vangittuna 2010-luvun alussa. Viime kesänä hänet pidätettiin jälleen ja hän on paraikaa nälkälakossa. Vankilasta Sotoudeh lähetti viestin:
”Minut on pidätetty sen työn vuoksi, jota olen tehnyt ihmisoikeuksien puolesta, naisaktivistien puolustamiseksi ja kuolemantuomiota vastaan. Minua ei hiljennetä.”
Mitä ei voi lausua ääneen – siitä on kirjoitettava.
Mistä ei voi yhdellä äänellä puhua – se on avattava draamaksi.
Mistä on vaikea puhua – siitä on kerrottava.
Onnea 90-vuotiaalle!
Markus Nummi
Kirjailija Markus Nummi oli Suomen PENin johtokunnan jäsen vuosina 2009-2012, vuodet 2011-2012 hän toimi varapuheenjohtajana. Hän on kirjoittanut romaaneja, draamatekstejä, elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjan ja oopperalibreton.
