Kuuntelin taannoin toimittaja Päivi Istalaa. Hän kertoi inhoavansa sitä kaikkea niinkuttelun määrää, jota joutuu kuuntelemaan. ”Niinku” paljastaa hänen mukaansa sen, että ihminen ei ole oikeastaan ollenkaan varma siitä, mitä haluaa sanoa. Tai vielä pahempaa: hän ei oikeastaan edes tiedä, mitä ajattelee.
Sanomisessa on tärkeintä se, että se on totta. En tarkoita faktoja tai mitään muutakaan objektiivisuutta, vaan sitä, että asia on sanojalleen totta. Että ihminen tietää, mitä on ajatellut ja miksi ja että mitä oikeastaan yrittää sanoa. Löperöt tavanomaisuuksien toistelut ovat ehkä mukavia yhteisöllisyyttä tukevia sanaleikkejä, mutta niillä ei synny mitään uutta.
Toden puhuminen on hirveän vaikeaa. Se on vaikeaa siksi, että ajattelu on niin vaikeaa. Useimmiten suusta tai kynästä tulee sanoja, jotka sopivat niille ihmisille, joita itse arvostaa. Paljon vaikeampaa on saada ajattelu kääntymään siten, ettei se pysähdy sille rajalle, jossa alkaa tuntua epämukavalta.
Joulukuussa 2007 murhattu Benazir Bhutto ei varonut sanomasta sitä mikä oli hänelle totta. Hän ei ollut ”niinku poliitikko”, vaan teki kaiken pohjamutiaan myöten tosissaan. Hän palasi Pakistaniin lokakuussa 2007 ottamaan osaa vaaleihin, vaikka tiesi sen olevan hengenvaarallista. Hän ei myöskään varonut sanomasta sitä, mitä ajatteli islamista, uskonnostaan. Hänen mielestään islamin ja demokratian yhdistäminen oli mahdollista, vaikka lännen ja islamin konfliktit huusivat verisinä päinvastaista sanomaa. Ja tuon totuutensa puolesta hän oli valmis uhraamaan henkensä. Minusta se on käsittämätöntä ja liikuttavan upeaa.
Tätä työtä jatkaa nyt Benazir Bhutton vuonna 1988 syntynyt lapsi Bilawal Bhutto. Toden puhumisella kun on se ero kaikenlaiseen muuhun puheeseen, että se ei häviä, vaan jatkaa matkaansa, vaikka sen sanojat vaihtuvat.
Minä ihailen Bhuttoa siitä huolimatta, että hän ei ollut mikään puhtoinen sananvapauden marttyyri, vaan ristiitainen korruptiosyytösten mustaama kovanaama. Hänellä ei tainnut olla varaa hienosäätöön, vaan elämässä oli se yksi asia, jonka puolesta kaikki oli annettava.
Minusta ei olisi siihen. Minulla ei ole sellaista uskoa. On tyydyttävä vähempään.
Erityisen noloa ajattelun kompurointi on tietysti silloin, kun sananvapautta ei oikeastaan mikään muu rajoita kuin oma rajallisuutemme. Ja kaverit.
On suuri houkutus huijata itseään ja uskotella, että nämä ovat asioita, jotka olen itse ajatellut. Että tätä mieltä olen ja siksi sen sanon.
Olisipa niin edes useimmiten.
Mutta ei, tämäkään juttu ei varmasti ole semmoinen.
Suora tunne, suora ajatus, suorat sanat: jatkan yrittämistä, itsepetoksen lopettamista.
Kuva: Sanna Krook.
Kirjoittaja on kotoisin Ylikiimingistä ja asuu Oulussa, jossa hän työskentelee tiedottajana Oulun ev.lut. seurakuntayhtymässä. Rebekka Naatus on Kotimaa-lehden kolumnisti ja hän on kirjoittanut pamfletin lestadiolaisnaisten oikeudesta omaan vartaloonsa teokseen Iloisen talon kellarissa (toim. Kristiina Kouros ja Susan Villa).
Naatus on opiskellut Helsingin yliopistossa kasvatustiedettä, suomen kieltä ja kirjallisuutta.
