Kun Ville Merisen oli vastavalittuna kansanedustajana aika pitää ensimmäisen puheensa eduskunnassa, hän puhkesi kyyneliin. Hänen aikomuksenaan oli ollut pitää aivan toisenlainen puhe, mutta sen sijaan hän päätyi puhumaan täysistuntosalin keskustelukulttuurista, jonka hän koki vihamielisenä ja pelottavana. Hämmästyin: Eikö Ville ollut koskaan nähnyt esimerkiksi brittiparlamentissa käytyjä keskusteluja? Se, että aikuinen mies, psykoterapeutti ja kokenut luennoitsija itkee eduskunnassa, johti kuitenkin siihen, että aloin seurata lähetyksiä eduskunnan täysistunnoista vähän useammin. Ja eihän se ilmapiiri aina ollut hyvä.
Merinen ei suinkaan ole ainoa, joka on reagoinut poliitikkojen nykyiseen tapaan kommunikoida. Monet ovat huomauttaneet, että jopa tasavallan korkeimmissa tehtävissä toimivat käyttävät sosiaalisen median kovaa, yksinkertaistettua ja osittain epäasiallista kieltä. Mielestäni kaikkein inhottavinta eduskunnassa käytäviä keskusteluja katsoessani oli kuitenkin se, että pääministeri kuunteli usein pieni hymy huulillaan kansanedustajien kysymyksiä tai kritiikkiä. Eikö heidän mielipiteitään tarvinnut ottaa vakavasti? Ja kun valtiovarainministeri istuu Instagram-kuvassa sakset kädessä ja leveä hymy huulillaan, viesti on selvä: sanoja ei tarvita. Kun tämän yhdistää tutkimuksiin, jotka osoittavat, että 20 prosentilla peruskoulun päättäneistä nuorista on suuria puutteita luku- ja kirjoitustaidossa, ajattelen, että ehkä sanoja ei tarvita tulevaisuuden eduskunnassa lainkaan. Ehkä pelkkä emojien painaminen riittää.
Jos ei osaa lukea tai kirjoittaa, osaako silloin ajatella, ainakaan vähänkään monimutkaisempia asioita? Voimmeko lopulta ilmaista ainoastaan perustarpeitamme? Voiko silloin enää puhua sananvapaudesta, kun emme tiedä, mitä mieltä mahdollisesti olisimme, jos tietäisimme, mitä muut ennen meitä ovat ajatelleet tai mitä he ajattelevat nyt? Kirjailija Joel Haahtela menee Helsingin Sanomien kolumnissaan 11.2. niin pitkälle, että hän puhuu elämästämme ”keskellä ajattelun katoamisen tragediaa”. Mutta niinhän se on, että Descartes, kirjailijat ja ”kaiken maailman dosentit” (kuten eräs aiempi pääministeri sanoitti asian, kun oli saksimassa yliopistojen rahoitusta) ovat aina olleet hankaloittamassa asioita! Kuten suuri länsimainen johtaja, silloinen presidenttiehdokas Donald Trump sanoi jo vuonna 2016: ”I’m very highly educated, I know words, I have the best words!” Myöhemmin samana vuonna hän ei enää ollut vain ehdokas ja hänen yksitavuiset hyökkäyksensä ja typerät rakaisuehdotuksensa vakaviin ongelmiin levisivät kulovalkean tavoin netissä. Me kaikki tiedämme, miten siinä sitten kävi.
Ville Merisen kyyneleet eivät enää tunnukaan liian voimakkaalta reaktiolta eduskuntamme keskusteluilmapiiriin.
Eivät ollenkaan.
Sabine Forsblom
Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PENin johtokunnan jäsen.
