Koronakriisi on opettanut meille ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin, maailma voi muuttua ja sitä voidaan muuttaa hyvin nopeasti. Toiseksi, kriisin vaikutukset koskevat kaikkia (ihmis)elämän osa-alueita: terveyttä, taloutta, sosiaalikysymyksiä ja politiikkaa. Koska maailma, sellaisena kuin sen tunnemme, todennäköisesti radikaalisti muuttuu, tarvitsemme käyttöön parhaimman tiedon. Tutkijoiden on eturintamassa osallistuttava uuden maailman luomiseen. Tässä tilanteessa sananvapauden käyttämättä jättäminen on paheellista, suuri synti ja tuomittava asia.
Suomi on vuonna 2020 taas kerran Toimittajat ilman rajoja-järjestön vertailussa sanan- ja lehdistönvapauden kärkimaita. Myös demokratia– ja ihmisoikeusasioissa Suomi kuuluu maailman parhaimmistoon. Pientä viilattavaa löytyy tietenkin aina, mutta kokonaisuutena tilanne on hyvä, ellei erinomainen. Jos sivuutamme pienet puutteet, sananvapaus on meille enemmän lähtökohta kuin päämäärä. Me olemme saavuttaneet sananvapauden ihanteen: kuka tahansa voi sanoa melkein mitä tahansa ilman pelkoa henkensä menettämisestä tai vankilatuomiosta. Nyt meidän tulisikin pohtia mitä sananvapaudella tehdään, mitä mahdollisuuksia se antaa ja mihin tästä jatkamme. On aika lopettaa tuulettaminen.
Mediassa sananvapautta käsitellään yleensä kahdesta näkökulmasta ja lähes aina negatiiviseen sävyyn. Ulkomaan uutiset käsittelevät vangittuja toisinajattelijoita, poliitikkoja ja toimittajia maissa, joissa sananvapaustilanne on jo valmiiksi heikko tai surkea. Kotimaassa sananvapaudesta puhutaan yleensä silloin, kun joku ilkeämielinen henkilö sanoo sananvapauden varjolla jotain typerää tai loukkaavaa jostain toisesta. Keskitytään sananvapauden rajoihin.
Sananvapaus on kuitenkin ennen muuta positiivinen oikeus. Se on sananmukaisesti vapaus ilmaista itseään, tuoda esiin eriäviä näkökantoja, haastaa valtaapitäviä, argumentoida, haaveilla ja ajatella asiat halki. Sanavapaus on vaikuttamista ja tapahtuu yleensä kirjoittamalla. Sananvapaus on ikään kuin oman pään pääomaa, jonka sijoittaminen tai sijoittamatta jättäminen riippuu paljon koulutuksesta, kirjallisista kyvyistä, kiinnostuksen kohteista, käytettävissä olevasta ajasta ja ylipäätään halusta vaikuttaa. Periaatteessa sana on vapaa, mutta käytännössä kaikki eivät ole samalla viivalla. Etulyöntiasemassa tekstiä tuottavat kirjailijat, korkeasti koulutetut ja tutkijat. He saavat kohtuuttoman paljon ääni- ja sanavaltaa – tai ainakin heillä on siihen hyvät mahdollisuudet. Useimmin juuri he kirjoittavat yleisönosastolle, ottavat kantaa, keskustelevat ja vaikuttavat.
Olen itse nuori tutkija ja uskon tieteen tuottamaan punnittuun ja vertaisarvioituun tietoon. Humpuukia ja faktoista piittaamatonta hillumista on aivan riittävästi. Toki on hyvä pitää mielessä, että tutkimustulokset ovat aina välitilinpäätöksiä, jotka tarkentuvat ja täsmentyvät tiedon karttuessa. Meillä on kuitenkin täysi syy olettaa, että tutkittu tieto jää elämään. Pölyn laskeuduttua tietoon palataan, vaikka hetkittäin näyttää epätoivoiselta. Tähän ei kuitenkaan kannata tuudittautua, sillä tiedon välittymiseen suurelle yleisölle voi mennä aikaa.
Maailma on yhä monimutkaisempi verkosto ja sen ilmiöistä on yhä vaikeampaa muodostaa kokonaiskäsitystä. Maailmaa pitää selittää, mutta se on yhä haastavampaa. Tutkijat ovat maailman selittämisen eturintamassa. He seuraavat maailmaa aktiivisesti, syvällisesti ja tutustuvat uusimpaan tutkittuun tietoon. Juuri he voivat tarjota muille kiteytyksiä, kokonaiskuvan ja kiinnittää huomion asioiden välillä oleviin heikkoihin tai piilossa oleviin yhteyksiin. Koska kokonaiskäsityksen muodostaminen on yhä vaikeampaa, on tutkijoilla myös yhä suurempi moraalinen vastuu sen välittämiseen.
Seuraan erityisesti humanistisyhteiskuntatieteellistä keskustelua ja oma kokemukseni on, ettei vastuuta oteta riittävän vakavasti. On tyypillistä, että kun tutkija seuraa alansa keskustelua mediassa, ei hän ole keskustelun painotuksiin tai kysymyksenasetteluun tyytyväinen. Harvoin tämä kritiikki kuitenkaan yltää osallistumiseen, kannanottoon tai perusteltuun kommenttiin. Osallistuminen jää nenän nyrpistämisen tasolle. Toisaalta populaariin julkaisuun ja ”selittämiseen” ei juuri kannusteta.
Toki on mainittava, että esimerkiksi Helsingin yliopistossa on monia vaikuttajia, joita ihailen ja jotka vaikuttavat sekä mediassa että yliopiston sisällä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että parannettavaa on. Eikö juuri yliopisto ole se paikka, jossa opitaan argumentoimaan ja ajattelemaan kriittisesti? Tämä on tietysti tärkein kriteeri omalla tieteenalalla etenemiseen monen muun taidon lisäksi. Mutta usein tieteenalan sisäinen argumentointi ei heijasta yhteiskunnallisen keskustelun kysymyksenasettelua. Rajapinta on heikko tai sitä ei ole ollenkaan. Yliopiston ideaalin ja käytännön välillä on tai ainakin näyttää olevan ristiriita. Missä ovat kriittisyys ja rohkeus? Kysymys on ennen muuta viestinnällinen. Tutkijoille on tehtävä kysely, jossa kartoitetaan osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen haasteita. Tässä mielessä tulosvastuuta ei lasketa, sille ei ole mittaria. Monia muita mittareita kyllä on.
Ymmärrän tietysti niitä monia syitä, jotka estävät ottamasta kantaa ja käyttämästä sananvapautta. Tutkijan ura on äärimmäisen kilpailtu ja tutkijan on edullista käyttää aikansa häntä eniten hyödyttävään toimintaan: kansainvälisissä journaaleissa julkaisemiseen. Yliopiston palkintojärjestelmä ei huomioi tarpeeksi yhteiskunnallista vaikuttamista – niin kuin ei opettamistakaan. Tutkija saattaa myös pelätä politisoituvansa, leimautuvansa jonkin asian vastustajaksi tai kannattajaksi. Tutkija saattaa myös pelätä, että mielikuva riippumattomuudesta on uhattu. Ahdasmielinen lokeroajattelu vaikuttaa myös yliopistossa: suutari pysyköön lestissään ja tutkija tontillaan.
Kantaa ottaessaan ihminen ottaa aina riskin, mutta usein riskiä liioitellaan. Myös olemalla hiljaa ottaa kantaa. Kyky argumentoida ja perustella kantansa suojaa tutkijaa asiattomilta hyökkäyksiltä ja antaa usein myös kollegoiden tuen. Poliittinen puhe taas noudattaa päivän kurssia. Muotisanat ja suosikkiaiheet vaihtuvat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Politiikan kieltä ja aiheita määrittävät valinnat, joita ei perustella. Tutkijalla ei ole paineita pinnalla pysymisestä. Hän voi esittää hyvin perusteltuja radikaaleja ajatuksia ilman pelkoa äänestäjien kaikkoamisesta ja myös muuttaa niitä. Tieteellinen ajattelu on itseään korjaava järjestelmä.
Periaatteessa kuka tahansa tutkija – väitöskirjatutkijasta professoriin – osaa esittää perustellun kannan alansa kysymykseen. Asiantuntijan kanta on aina perusteltu ja hyvin usein maallikkoa parempi riippumatta koulukuntaeroista ja siitä, että tieteellinen tieto on luonteeltaan täydentyvää. Koska koronakriisi on systeeminen, kaikkien alojen asiantuntijoille löytyy käyttöä: historioitsijat, kaupunkisuunnittelijat, sukupuolentutkijat, taloustieteilijät, politologit, filosofit, uskonnontutkijat, kielentutkijat ja monet muut. Tähän mennessä mediassa ovat olleet esillä lähinnä terveystieteiden, talouden ja juridiikan asiantuntijat.
Ei ole mitään estettä sille, mikseivät tutkijat voi johtaa yhteiskunnallista keskustelua. Nyt näin ei ole. Ovathan yliopistosta lähtöisin sellaiset asiat kuin idea Suomen valtiosta, hyvinvointivaltio, peruskoulu ja vallitseva poliittinen järjestelmä. Tutkijat osaavat esittää ratkaisevia kysymyksiä ja tuoda esiin näkökulmia, jotka julkisessa keskustelussa sivuutetaan. Myös tätä tekee politiikka, mutta hyvin erilaisista motiiveista.
Helsingin yliopistossa on käynnistymässä Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti Pedagogy of Concrete Utopias. Hankkeen ajatuksena on tuoda peruskouluikäisten nuorten käyttöön työkaluja, joilla he voivat vaikuttaa ympäristöönsä, tehdä aloitteita ja harjoittaa kansalaisaktiivisuutta. Tausta-ajatus on myös opetella kuvittelemaan hyviä tulevaisuuksia, utopioita. Samaa fasilitointia tarvitaan tutkijayhteisöön.
Koronakriisin myötä talousjärjestelmä, poliittinen järjestelmä, suhde ympäristöön ja muihin ihmisiin mullistuvat. Voi olla, että juuri nyt hetki, jolloin uudenlaista maailmaa muovataan. Voi olla, että tulevaisuus on kahden kolmenkymmenen vuoden kuluttua paljon enemmän kuin seuraavan polven kännykkämalli, nopeampi tietoliikenneyhteys tai uusi joukkoliikenneratkaisu. Ennen kuin käärii hihat ja ottaa lapion käteen, on hyvä olla suunnitelma siitä, mihin soraa lapataan ja kuinka paljon. Tässä mielessä toteutus on aina ideologialle alisteista. Tulevaisuutta ei voi vain tehdä, mutta se ei myöskään vain tapahdu. Utopia, idea ja suunnitelma edeltävät aina toteutusta. Tästä on hyvä muistuttaa, vaikka monelle se lieneekin itsestään selvää. Käyttöohjeita ja elämäntapaoppaita pursuavassa maailmassa harva vaivautuu ajattelemaan pieniä yksityiskohtia pidemmälle, todellisuutta kokonaan uudestaan. Nyt kun olemme koronakriisin myötä tähän pakotettuja, toivon, että uudelleen ajattelun suorittaa ennemmin kriittiseen ajatteluun ja monien näkökulmien huomioon ottamiseen koulutettu asiantuntija kuin tyhjänpuhuva kärsimätön konsultti.
Juuri nyt pitäisi vastustaa vaihtoehdottomuuden tunnetta, olla idealisti, luoda utopioita ja kuvitella tulevaisuuksia. Jokin utopioista on mahdollisempi kuin toinen, jokin tulevaisuuksista toteutuu, toinen jää toteutumatta. Taistelua käydään monella rintamalla: fyysisestä elintilasta, pääomasta, mutta myös sanoista, meemeistä ja ajatuksista. Sanalla idealisti on tässä siis yksinomaan positiivinen merkitys. Enkä nyt puhu tutkijoiden vallankumouksesta. Haluan vain, että paras ajattelu, paras asiantuntemus ja parhaat kysymykset käsitellään järjestyksessä ensin. Toiveikkaana on hyvä matkustaa.
Joonas Maristo
Joonas Maristo on tietokirjailija ja Lähi-idän, islamin ja Iranin tutkija Helsingin yliopistosta. Häntä kiinnostavat kielet ja erityisesti persialainen klassinen runous. Vuoden 2020 alusta hän on ollut Suomen PEN:in johtokunnassa.
