Niihin aikoihin, yli vuosikymmen sitten, keskustelin erään tuttavaporukan kanssa usein libertarismista. Erityisesti oikeistolibertarismista, eli ideologiasta, joka kannattaa henkilökohtaista ja taloudellista yksilönvapautta ja laissez-faire -markkinataloutta.
Minun oli hyvinvointivaltion olosuhteissa vaikea ymmärtää ajattelutapaa, joka piti sisällään niin vähän kiitollisuutta, varsinkin kun moni puhujista oli itse tavalla tai toisella sosiaalituen saaja. Kyseessä oli jonkinlainen viidakon laki –ajatusmalli, jonka mukaan jokainen pitää huolta itsestään, eikä heikkoja tarvitsekaan auttaa. Mainittiin, että evoluutio oli kääntänyt suuntaansa, kun myös elinkelvottomia yksilöitä pelastettiin. Heikkojen sortuminen nähtiin osana luonnonvalintaa. Tämä asenne kohdistui sekä suomalaisen yhteiskunnan haavoittuvassa asemassa olevia, kuten vammaisia, työttömiä tai yksinhuoltajia kohtaan, mutta vahvasti myös maahanmuuttajia vastaan.
Puhuttiin arvoista niin perustavanlaatuisella tasolla, että en osannut enää kommunikoida. Maahan kaatunutta lähimmäistä tulee auttaa, eikö niin? ”Riippuu siitä, onko se likainen, tai jos se vuotaa verta, niin voiko siitä saada tartuntaa.”
Yritin, halusin, ymmärtää ja he neuvoivat minut erääseen siihen aikaan viikoittain järjestettävään keskiviikkokerhoon, jota järjesti silloin vielä tuntemattomampi hahmo Jussi Halla-aho. Myönnettäköön, ettei kukaan halunnut oppaaksi mukaan. Hekin vierastivat.
Osallistuminen ei ollut vaikeaa. Tapaamisia järjestettiin Helsingin keskustan kuppilassa lähellä muutenkin kuhisevaa ravintolaelämää. Astuin sisään tuttuun oluthuoneeseen. Paikka oli tunnelmallinen ja mukava. Seurue oli helppo tunnistaa ja parilla kysymyksellä varmistaa. Mainittu Jussi istui kulmapaikalla, eikä mitenkään erityisesti johtanut keskustelua. Hän oli mahdollistaja, jonkinlainen magneetti. Olin päättänyt, etten provosoi. Olin tullut ymmärtääkseni, mikä johtaa niin jyrkkään maailmankatsomukseen. Otin oluen, kyselin ja kuuntelin. Moni paikallaolijoista oli yrittäjä. Usea puhui aseharrastuksesta. Täällä ei köyhien edustus näkynyt. Sijainti ja hinta epäilemättä rajasivat osallistujahalukkuutta.
Myös keskustelun peruskulku oli helppo hahmottaa melko nopeasti. Oli argumentteja siitä, miten naisten tulisi pysyä kotona. Miten työtön tai yksinhuoltaja on itse aiheuttanut tilanteensa. Miten köyhien tai kouluttamattomien ei tulisi saada osallistua demokratiaan, sillä he eivät ymmärrä riittävästi. Moni päättelyketju oli puutteellisuudessaan sellainen, että ihan ilman asennettakin pystyi huomauttamaan logiikan puutteen. Sanoinkin, ja tästä jonkinlaisena kiitoksena sain myös Halla-ahon huomion. Myöhempinä vuosina on käynyt ilmi, että hän on retoriikassaan paljon taitavampi. Moni hänen puheistaan tai teksteistään rakentuu siten, että jonossa on kolme asiaa, joista kuka tahansa haluaa olla samaa mieltä. Neljäs on äärimmäinen ja kohtuuton, mutta menee läpi muiden vanavedessä.
Jouduin usein lähtemään noista kokouksista hyvin aikaisin pois, sillä ihmisten tapa puhua ja ajatella alkoi sattua ihan fyysisesti. Vatsalihakset kiristyivät, oksetti, päätä alkoi särkeä. Kävelin kaupungin katuja saadakseni henkistä happea. Sama olo on tullut viime aikoina joskus, kun olen katsonut Handmaid’s Tale –sarjaa. Vielä vahvemmin siksi, että tunnen tietäväni, kuinka lähellä tuo todellisuus saattaisi olla.
Noihin samoihin aikoihin norjalainen Anders Breivik suunnitteli joukkomurhaa suvaitsevaisen vasemmiston lapsia ja nuoria vastaan, pyrkimyksenään tuhota ”vasemmistolaisen eliitin” tuleva sukupolvi. Breivik koki olevansa osa kansainvälistä poliittista liikettä, joka vastustaa muslimien maahanmuuttoa varsinkin Euroopassa. Kyse oli nettikirjoittajien verkostosta, joka levitti aatettaan ennen kaikkea digitaalisesti, mutta järjesti myös kokoontumisia. Sosiaalinen media yhdisti yksinäisiä susia ja erilaiset ääriryhmät alkoivat saada voimaa toisistaan. Viimeistään iskut New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin 11.9.2001, saivat suuren yleisön kallistumaan länsimaiden suojelun puolelle. Tapahtuman jälkeen alkoi netissä levitä aluksi lukuisia blogi-kirjoituksia, joita kannatteli patriotismi, sotakiihko ja muslimiviha. Hyvin pian nuo helposti huomiota saavat ajattelutavat pesiytyivät myös journalismiin. Eräs ensimmäisistä kulttihahmoksi nousseista toimittajista oli toimittaja Ann Coulter, joka avoimesti vaati pommituksia ja muslimijohtajien teloituksia.
Liekki sai nopeasti lisää happea, kun esimerkiksi Pamela Geller ja Robert Spencer liittyivät avoimen vihamieliseen joukkoon. Jälkimmäinen on pitkälti luonut islamofobisen käsitteistön, jossa esimerkiksi asiayhteydestään irrotetut arabiankieliset termit tulkitaan uhkaavina. Nämä netissä ja tietyissä journalistisissa julkaisuissa levinneet ajatukset sulautuivat konservatiiviseen valtavirtaan ja alkoivat vaikuttaa politiikkaan aluksi puoluepolitiikan ulkopuolelta
Vuosina 2004-2008 ajattelutapa alkoi levitä myös korkean tason politiikkaan ja esimerkiksi Daniel Pipes, joka toimi mm. USA:n Rauhaninstituutin johtajana, esitti että: ”Kaikkiin muslimeihin tulisi suhtautua turvallisuusriskinä.” Blogeista nousi pian esiin ”Eurabia”-termi, joka viittasi nimenomaan arabien Euroopan valloitukseen. Tähän liittyi olennaisesti monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kritiikki. Näistä blogeista ovat ohjenuoransa saaneet niin Breivik, kuin Jussi Halla-Ahokin. Breivik toteutti suunnitelmansa vuonna 2011 siteeraten manifestissa useita nettisivuilta löytämiään samanmielisiä kirjoittajia.
Kävin noissa keskiviikkokerhoissa joitakin kertoja. Kerran tullessani sain tietää, että kokoontumista oli viivästetty, sillä oli kätevää pitää Suomen Sisun vuosikokous samassa yhteydessä, kun samoja osallistujia oli niin paljon. Minut kutsuttiin pöydän kulmaan istumaan. Tuohon aikaan Sisu oli vielä avoimesti natsimielinen järjestö sekä kuvissaan että sanoissaan. Istuin ja ihmettelin. Vain kerran minut huomattiin, kun järjestölle piti valita sihteeri. Kaikki pöydän miehet kääntyivät katsomaan minua, odottaen. Mietin, että ihmeellinen voima tuo naiseus: Olisin saanut kaiken heidän viestintänsä ja kirjanpitonsa hoidettavaksi, vaikkei kukaan heistä tuntenut minua. Kieltäydyin.
Olen pitänyt kokousten keskustelut omana tietonani, kuten kirjoittajien tapana on, vaikken sinänsä ollutkaan taustamateriaalimatkalla. Luotettavuus on kuitenkin joka suuntaan menetettävissä vain kerran. Tähän sen sijaan kysyin erikseen luvan: Kun vuosi sitten oli tapaamassa ulkoministeri Timo Soinia, hän itse ihmetteli, miten olikaan tullut luoneeksi sellaisen hirviön. Että mikä olisi ollut se oikea vaihe heittää ulos ääriajattelun edustajat.
Ja tämä lienee tärkeää meidän kaikkien kannalta. Kun nyt, yli kymmenen vuotta noiden ensikohtaamisten jälkeen, kirjoitan tätä tekstiä, on tuo tiettyä ajattelua korostava linjaus nousemassa maailmassa kaikkialla. Intia, yksi maailman suurimmista demokratioista, on juuri äänestänyt nationalistit johtoon. Euroopan fasistit ovat julkisesti ilmoittaneet yhdistyvänsä, perussuomalaisten Laura Huhtasaari hymyillen joukoissaan mukana. Silti edelleen, kun olen maininnut aikovani kirjoittaa tämän tekstin, olen kuullut samoja kommentteja. Älä. He eivät ansaitse huomiota. Yllytät vain. Mutta nyt on aika puhua ja sydämenhyvyyttä kokevien ihmisten aika yhdistyä. Sillä vaikeneminen ei auta.
Jälleen kerran: Sananvapaus, kuten muutkin ihmisoikeudet, tähtää kaikkien tasavertaiseen yhteisymmärrykseen ja ihmisten ja kansojen väliseen rauhaan. Sanaleikit, vääristely tai olkiukot eivät muuta tätä perusajatusta mihinkään.
Vihapuhe on pyrkimystä rajoittaa sananvapautta luomalla pelkoa. Toimintalogiikka on siis sama kuin terrorismilla, joka jo ihan määritelmänsä mukaan pyrkii luomaan kauhua ja hallitsemaan sillä. Mekanismi on samanlainen kuin niillä vallanpitäjillä, jotka luovat lakeja rajoittaakseen kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia lainsäädännöllä. Jos vihapuheen lietsojat siirtyvät altavastaajan asemasta valtaan, he jatkavat sananvapauden rajoittamista virallisten reittien kautta. Näitä ovat lainsäädäntöön vaikuttamisen lisäksi pyrkimys vaikuttaa median hallintakoneistoihin ja siirtää päätäntävaltaa hallituksen ohjenuoraan. Tämä näkyy esimerkiksi hyökkäyksinä vapaan median edustajia kohtaan tilanteissa, joissa he kysyvät epämiellyttäviä kysymyksiä. Tätä tapahtuu tällä hetkellä monessa maailman kolkassa, myös Suomessa, myös korkean tason poliitikkojen toimesta.
Halla-aho ei tietenkään määrittele talousajatteluaan libertarismiksi, enkä minäkään niin kuvittele. Hän määrittelee sen oikeistokonservatismiksi. Ideologiassa ei ole siis kysymys ajattelusta, jossa siirrettäisiin maahanmuuttajilta jääviä kustannuksia köyhille suomalaisille, vaan siitä, että kumpikaan näistä tahoista ei ansaitse tukea. Halla-ahon sanoin: Työikäisen ihmisen kuuluu ansaita elantonsa itse. Tämä Halla-ahon näkemys on mediassa jäänyt usein harmillisen varjoon toimittajien keskittyessä maahanmuuttolinjauksiin. Empatia ei ole noita ajattelumalleja yhdistävä piirre.
Noilta ajoilta Jussi Halla-aho jäi yli kymmeneksi vuodeksi Facebook-kaverikseni, eikä minulla siis ole mitään illuusioita hänen ajattelustaan. Normaalipäivitykset olivat pääasiassa ulkomaalaisten tekemistä rikoksista kertovien juttujen postauksia, joiden alla räyhäävä lauma alkoi riehua nyt jo muualtakin tutuilla sävyillä. Eikä hänelle tietenkään ole millään lailla epäselvää, että olen eri mieltä. Halusin kuitenkin edelleen pysyä kartalla siitä, mitä heidän leirinsä miettii. Poistin kaveruuden vuosia myöhemmin, ettei väärinkäsityksiä syntyisi. Tämä teki arkipäivistä helpompia. Ei tarvinnut nähdä sitä myrkkyä päivittäin.
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että kuunteleminen, keskustelu ja pyrkimys ymmärrykseen on kaiken toiminnan ehto. Jussi Halla-aholle tahtoisin esittää suoran pyynnön: Se aggressiivinen uhkailu, jota moni kannattajasi harrastaa, on mekanismiltaan terrorismin pikkuserkku. Perustuu vaientamiseen ja sananvapauden vähentämiseen. Ole ystävällinen ja pyydä julkisesti kannattajiasi käymään asiallista keskustelua, johon ei liity pilkka, uhka tai voimien esittely. Aiheet, joista haluamme puhua, ovat tärkeitä, niistä pitää saada puhua, tässä maassa ja muualla, ilman pelkoa.
Tuo sama kiristävä tunne vatsassa nousee jälleen, kun katson äärioikeiston vähittäistä leviämistä Euroopassa. Se on kuin vaientamisen aalto, tunnen sen itsekin tarpeena olla hiljaa, jättää puuttumatta. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa olla hiljaa.
Veera Tyhtilä
Veera Tyhtilä on näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja sekä Suomen PENin puheenjohtaja.
