Suomalaiselle mediankuluttajalle Itä-Jerusalemin ja Gazan tapahtumat näyttävät äkilliseltä väkivallan purkaukselta, jossa häädettävät palestiinalaiset taas kerran käyttäytyvät levottomasti ja Israelin turvallisuuskoneisto pyrkii ”rauhoittamaan” tilanteen. Edellä mainitulla mediakuvauksella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, koska juuret ovat syvemmällä.
Meille palestiinalaiset lokeroituvat arabi- ja islamilaisen maailman uhka- ja viholliskuvan näkymänä. Israel taas dynaamisesti muistuttaa juutalaisvaltion oikeutuksesta holokaustin historialla. Asetelma on vahva ja valmis. Islamofobia vaikuttaa jo asenteisiimme, omaammehan siitä kokemuksia Suomen, tai ainakin Euroopan tasolla. Se näyttäytyy meille terroritekoina. Siksi suomalaiselle mediankuluttajalle voi olla vaikea ymmärtää Israelin syyllistyvän omia, ei-juutalaisia, kansalaisiaan kohtaan valtioterroriin. Näin se toimii suojellessaan poliisein ja sotilain aseistautuneiden äärijuutalaisten väkivaltaista käyttäytymistä Itä-Jerusalemissa tai Lodissa.
Meille kaikki näyttää alkaneen Itä-Jerusalemin palestiinalaisten häädöstä. Talot ovat ennen mahdollisesti kuuluneet ennen vuotta 1948 juutalaisille perheille. Samalla logiikalla juutalaiset tulisi häätää esimerkiksi Jaffasta, Tel Avivista tai Länsi-Jerusalemista. Talot kuuluvat Länsirannalle karkotetuille palestiinalaisille.
Lähi-idän tapahtumien seuranta suomalaisessa mediassa on hyvin katkonaista. Meillä ei ole kirjeenvaihtajia tai kokeneita ja perehtyviä ulkomaantoimittajia, jotka taustoittaisivat juttunsa. Siksi meille ei näy miehityksen historiassa toistuva tapahtumasarja, jota on vaikea havaita. Israelin jatkuva tarve kasvattaa alueitaan johtaa palestiinalaisten olojen jatkuvaan tiukkenemiseen.
Talojen omistus on tehty mahdottomaksi, koska miehittäjä on anastanut maan itselleen. Siksi sama miehittäjä voi kertoa, että palestiinalaisten rakennuttamat talot ovat laittomia. Tämän lisäksi turvattomuutta lisätään moninaisilla liikkumisen rajoituksilla, jatkuvilla tarkastuksilla päivin ja öin, laittomilla pidätyksillä. Nämä ovat keinoja, jolla palestiinalaisten ”kamelin selkä” katkaistaan. Nuoret palestiinalaiset ryhtyvät vastustamaan mielenilmauksin, auton renkaita polttaen ja kiviä lingoten.
Israelin mediakoneisto osoittaa kiireesti ulkomaailmalle, että nyt on toimittava nopeasti ja tehokkaasti riittävää voimaa käyttäen, jotta palestiinalaiset rauhoitetaan. Kivien vastineena ovat kaasuräjähteet, kumiluodit sekä haavoittavat ja surmaavat tarkka-ampujien luodit.
Kun Hamas tai muu miehitystä vastustava palestiinalainen taistelujärjestö, yleensä Gazasta, ryhtyy puolustautumaan, on loppuratkaisu valitettavan selvä. Joukkorankaisu, jota voidaan pitää myös etnisenä puhdistuksena.
Hamasin juuret yltävät Israeliin nekin. Israel tuki Hamasin syntyä, jotta palestiinalaisten suosimalle Fatahille saatiin vastavoima. Sittemmin Hamasista tuli islamilais-poliittinen liike aseellisine siipineen. Se lisäsi kannatustaan miehitetyillä alueilla avoimella taistelulla Israelia vastaan. Hamasin toinen suosion syy on vahva sosiaalinen työ Gazan siviilien keskuudessa. Se tukee erityisesti perheitä, jotka ovat joutuneet pommitusten uhriksi.
Hamasin taistelupuoli näkyy meille mediassa ”rakettien” muodossa. Nuo raketit eivät vertaudu armeijoiden käyttämiin ohjuksiin tai heittimien ampumiin kranaatteihin. Raketit ovat rakennettu ilmastointi-, vesijohto- tai viemäriputkesta. Putken räjähteet on koottu aineistosta, joita voi Suomessa hankkia rautakaupasta. Siksi putket lentävät minne sattuu ja miten sattuu. Niitä ei voi ohjata, ja vaaratilanne syntyy, jos putki todellakin osuu uhriinsa.
Gaza muodostaa medialle haasteen. Se on meille pahan ilmentymä, koska israelilainen mediakoneisto on vuosikausia kertonut meille Syyrian, Iranin ja Hizbollahin tukevan Gazan taistelijoita. Toimittajat unohtavat, että Gazan saarto on ollut äärimmäisen tehokas maalta, mereltä ja ilmasta eikä Egyptin valvoma eteläraja ole vailla Israelin rajavalvontaa.
Gazaa länsimaiset diplomaatit kuvaavat maailman suurimmaksi avovankilaksi. Alueen koko vertautuu meillä Espooseen. Sillä erotuksella, että alueella asuu kaksi miljoonaa pommitusten runtelemaa palestiinalaista vieri vieressä. Alueella ei ole pommisuojia tai turvapaikkoja. Joskus siviilit pyrkivät YK:n UNWRA:n ylläpitämiin kouluihin, moskeijoihin tai sairaaloihin suojaan, mutta niitäkin Israelin armeija on pommittanut.
Toukokuun täsmäiskuissa Israelilainen Haaretz-lehti (15.5.2021) kertoi uhreista olleen 40 % naisia ja lapsia. Ei ole siis täsmäiskuja tai -pommeja. Pommituksissa kuolee aina siviilejä. Jotta emme näkisi uhreja, kansainvälisen median työskentelytilat pommitettiin (AlJazeera 15.5.2021) maan tasalle Israelin armeijan toimesta.
Israelille media muodostaa toisen rintaman konfliktissa. Mediasodassa journalistit ja tiedotusvälineet joutuvat koville. Niiden kykyä arvioida vaikutusyrityksiä ja piilovaikuttamista koetellaan jatkuvasti. Tiedottajat kehittävät uusia piilovaikuttamisen muotoja tai toistavat hyväksi havaittuja tapoja, kun journalistit tunnistavat vaikuttamisyritykset. Toisaalta journalistit haluavatkin vaikuttua tiedottajien pyörityksessä. Jokapäiväinen ”uutisnälkä” on tyydytettävä, ja mitä pahempia uutiset ovat, sen paremmin ne myyvät. Jos pahat uutiset sattuvat vielä jossain siellä, missä ne ovat aina sattuneet, niin sen parempi. Onpahan meillä Suomessa ainakin rauhallista.
Sosiaaliset mediat yhä tärkeämpiä mediasodan kenttiä
Journalismi on usein hankalaa mediasodan osapuolille, koska journalistit eivät aina taivu julkisuussodan kumppaneiksi. Uusi media on tuonut uuden mahdollisuudet mediasodassa.
Israelilainen sanomalehti Haaretz raportoi nettisivuillaan (19.01.2010) Israelin armeijan perustaneen oman Facebook-yksikön Libanonin sodan kokemuksien takia. Tarkoitus on seurata armeijan palveluksessa olevien toimintaa Facebookissa, mutta samalla on aktivoiduttu sosiaalisen median alueilla laajemminkin. Armeijan tiedotusosasto jakaa omia näkemyksiään Youtuben kanavilla ja muualla sosiaalisessa mediassa. Sen ensisijaisena tarkoituksena on tavoittaa, ilman journalistista arviointia, nuoremmat median käyttäjät, itselleen otolliset intressiryhmät ja liittolaiset. Tällaisten toimien ansiosta propagandistisen aineiston määrä internetissä on valtava.
Sen seasta löytyy kuitenkin yhä enemmän kansalaisjournalismin pilkahduksia. Ihmisoikeusjärjestöjen, kansalaisliikkeiden tai yksittäisten blogin pitäjien kuvaukset ja päiväkirjatyyppiset sivustot antavat perinteisten medioiden ja virallisten tiedotuskoneistojen tarjoamien lähteiden rinnalle kansalaisten äänen ja kokemuksen konfliktin arkipäivästä. Ne kertovat asioista, joista mediat eivät vaivaudu kertomaan, ja joista mediasodan osapuolet haluavat vaieta.
Kansainvälisen politiikan näkökulmasta mediasota on ollut Israelille suoranainen voitto. Huolimatta niskoittelusta kansainvälisen yhteisön vaatimuksille, huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista, jatkuvista miehitettyjen alueiden pakkoliitoksista Israeliin, siirtokuntalaisten asuttamisesta miehitetyille alueille tai palestiinalaisten liikkumisvapauden rajoittamisesta, ei maan politiikkaa ole kyseenalaistettu tai painostettu siten, että konfliktin ratkaisu johtaisi oikeudenmukaisen rauhan syntymiseen alueella.
Palestiinalaisten mediasota on kilpistynyt uhrin osaan. Palestiinalaisten julkisuuskuva muodostuu jatkuvasta intifadasta, perjantaisista kivien nakkeluista ja keskinäisestä valtataistelusta. Siksi iranilaisen kenraalin puheet ovat paikallisen kadunmiehen mielestä ainoita tapoja, jolla palestiinalaisten oikeuksia puolustetaan kansainvälisen politiikan näyttämöllä.
Tapio Kujala
YTT, Lähi-idän mediasotaan perehtynyt tutkija
Väitöskirja: Lähi-idän mediasota, Journalismin ristipaineet Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa (2012)
