Ihmisyyden pimeät puolet ovat viime vuosina nousseet esiin kaikkialla Euroopassa. Äärimmäisiä mielipiteitä tursuaa luettavaksemme enemmän kuin koskaan aikaisemmin varsinkin silloin, kun on kyse maahanmuutosta.
Suurin yksittäinen syy on teknologian kehitys. Internet ja erityisesti sosiaalinen media ovat tehneet meistä jokaisesta tiedotusvälineen. Mielipiteet, jotka aikaisemmin pysyivät vain lähipiirin tiedossa, leviävät nyt sekunneissa kaikkialle. Ammattijournalismin portinvartijarooli julkisen keskustelun suhteen on romahtanut.
Ennen selkeä jako julkiseen ja yksityiseen puheeseen on hämärtynyt. Nykyään kaveripiiri keskustelee sosiaalisessa mediassa ja kommentit ovat toisinaan koko ihmiskunnan luettavissa. Se tarkoittaa myös juridista vastuuta kirjoittamastaan.
Kukaan ei tiedä, mitä termi vihapuhe tarkasti ottaen tarkoittaa. Lainsäädännöstä sitä ei löydy. Viime vuosina sanaa vihapuhe on silti viljalti viljelty. Sitä on paheksuttu, syystäkin, mutta sen avulla on myös uhriuduttu. Eri mieltä olevilta saatu kritiikki milloin mistäkin asiasta on helposti tulkittu vihapuheeksi ja vältetty keskustelua itse aiheesta.
Vihapuheilmiöön kuuluu myös vainoamisen elementtejä. Aggressiivisen palautteen tulva on tuttua toimittajille, asiantuntijoille ja muille julkisuudessa esiintyville, etenkin jos kirjoittaa tai puhuu maahanmuuttokysymyksistä. Toisinaan palaute muuttuu uhkailuksi, jonka tavoite on vaientaminen. Silloin vihapuhe on uhka sananvapaudelle.
Oikeudellisesta näkökulmasta vihapuhe voi tarkoittaa rikoslain kohtaa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan: ”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.
Toisinaan kyse voi olla yksittäiseen henkilöön kohdistuvasta kunnianloukkauksesta. Kunnianloukkauksesta voidaan tuomita se, ”joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa”.
Asetelma ei ole mustavalkoinen. Perustuslaki ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset takaavat sekä sananvapauden että ihmisen maineen suojan ja suojan syrjintää vastaan.
Eri suuntaan vetävien tavoitteiden välinen punninta ei ole helppoa. Juridiikka ei ole matematiikkaa vaan tulkintaa.
Sananvapauden peruslähtökohta on se, että tyhmiäkin saa puhua ja kiivaskin keskustelu on sallittua. Loppujen lopuksi se on meidän kaikkien edun mukaista. Kun mielipiteet kalahtelevat toisiaan vasten tarpeeksi kauan, lopulta voi löytyä niistä kestävin. Lopullisen totuuden viisasten kivi ei ole kenenkään hallussa.
Oma kantani on, että sananvapautta rajoittavien lainkohtien käyttö pitäisi rajata vain vakaviin tapauksiin. Yllyttäminen rikokseen on tästä yksi esimerkki.
Rikoslaki on huono väline hyvien käytöstapojen opettamiseen. Vihaiseen puheeseen kannattaa vastata rauhallisella puheella. Ei kannata provosoitua, vaikka vastapuoli kuinka provosoisi. Lähes aina on parempi kirjoittaa vastine kuin tutkintapyyntö viranomaisille.
Kun ääri-ideologian edustaja saa tuomion esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, hän saa samalla kannattajiltaan sananvapauden marttyyrin sädekehän ja hänen suosionsa vain kasvaa.
Euroopassa sananvapautta rajoitetaan sillä perusteella, ettei ihmisryhmistä saa esittää heidän ihmisarvoaan alentavia, loukkaavia yleistyksiä. Tämä on myös Suomen rikoslain lähtökohta, kun se kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.
Lähtökohta on järkevä muutenkin, mielipidettä vastaan voi hyökätä kiivaastikin, mutta sen esittäjää vastaan ei yleensä kannata. Ihmiset ovat ennen kaikkea yksilöitä. Ketään ei voi syyllistää sillä perusteella, että hän kuuluu johonkin ryhmään, vaan vain hänen omien tekojensa perusteella. Erot yksilöiden välillä ryhmän sisällä ovat aina merkittävämpiä kuin erot ryhmien välillä.
Jumalanpilkkarikos on yhä osa uskonrauhan rikkomista säätelevää rikoslain kohtaa. Useimmat oikeusoppineet ja ihmisoikeusjärjestöt ovat valmiita luopumaan siitä. Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva rikosnimike ajaa saman asian, uskonnollinen vakaumus saa jo sen avulla suojan.
Viranomaiskoneiston tasolla viharikokset ovat yhä harvinaisia. Viime vuosina rikosilmoituksia kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on ollut kymmenkunta vuodessa. Suuri osa kriminalisoidustakaan vihapuheesta ei päädy tilastoihin.
Kulttuuriseen muutokseen sopeutuminen vie aikaa. Vielä vähän aikaa sitten kirjoitettu ja varsinkin julkisuuteen päätynyt teksti oli huoliteltua ja punnittua jo sen takia, että aikaa kirjoittamiseen ja julkistamiseen kului paljon. Nyt loppuun asti pohtimaton mieleenpälkähdys voi päätyä julkiseksi sekunneissa ja levitä ympäri maapalloa, vaikka kirjoittaja jo hetken kuluttua katuisi sanomisiaan.
Lainsäädäntö on osittain jo reagoinut muutokseen. Suomen kunnianloukkausrikoksen rangaistuksia on lievennetty. Kansainvälisten sananvapausjärjestöjen kanta on, että kunnianloukkauksen ei pitäisi olla rikos ollenkaan. Jos joku saa aikaan toiselle vahinkoa levittämällä tästä valheellisia ja loukkaavia väitteitä, vahingot pitää korvata, kuten kaikki muukin toiselle ihmiselle aiheutettu vahinko. Mutta voidaan perustellusti kysyä, miksi kunnianloukkauksesta pitää maksaa sakkoja, jotka menevät valtiolle eivätkä loukatulle. Monissa maissa kunnianloukkaus ei ole rikos, vaan se hoidetaan siviiliasiana.
Autoritaarisissa valtioissa sananvapautta rajoittavia lakeja käytetään jatkuvasti kaiken julkisen keskustelun tukahduttamiseen. Näiden maiden lait voivat olla hyvin samanlaisia kuin meidän lakimme, mutta niitä tulkitaan tarkoitushakuisesti eivätkä tuomioistuimet ole riippumattomia. Monessa maassa kunnianloukkaussyyte uhkaa helposti hallituksen politiikan kriitikoita, ja jumalanpilkasta voi saada kuolemantuomion. Jos omat asiamme eivät ole kunnossa, meidän on hyvin vaikea kritisoida näiden maiden hallitusten tekemiä ihmisoikeusloukkauksia.
Kuva: Irmeli Jung
Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori ja kirjailija. Jarkko Tontti on Kansainvälisen PEN:in hallituksen johtoryhmän jäsen ja Suomen PEN:in entinen puheenjohtaja. Kirjoitus on julkaistu Diakonia-lehdessä 1/2016.
